Zimbabwe 2006
Kun aamu kuudelta astelimme lentokentän terminaaliin, emme todellakaan tienneet miten mahtava reissu edessämme oli. Olimme kaikki vain hurjan väsyneitä edellis illan vanhojen tansseista ja varsinkin tanssien jatkoista. Tämä päivä istuimme lentokoneessa, mitä vähän kävimme pyörähtämässä Lontoon keskustassa, mutta muuten noin reilu 10 tuntia koneessa. Seuraavana aamuna heräsimme juuri ennen kun kone laskeutui Harareen. Silloin Afrikka ei näyttänyt vielä mitenkään erikoisen ihmeelliseltä. Kun astuimme koneesta saapumisterminaaliin, ilma oli ällöttävän kuuma, kostea ja tunkkainen. Kun olimme vihdoin saaneet viisumit ja omat matkatavaramme oli aika kohdata pojat, joiden kanssa tulisimme viettämään seuraavat kaksi viikkoa. Meitä vastassa oli kahdeksan iloista tummaa poikaa, jotka heiluttivat Suomen lippua ja tulivat heti tuttavallisesti halaamaan ja toivottamaan meidät tervetulleiksi. Heti tuli hyvin turvallinen olo. Koululle pääsimme koulun omalla kovin somalla bussilla, johon ahdoimme kaikki valtavat matkatavaramme ja itsemme. Ennen kuin bussi oli päässyt edes liikkeelle, pojat toivoivat kuulevansa jo ensimmäisen laulun. Lauloimme sitten muutamia kappaleita ja pojat lähtivät heti innoissaan mukaan, vaikka laulun tarkoituksesta ei ollut hajuakaan. Minulle parhaiten mieleen jäi pieni Blessing-poika. Ehkä sen takia, koska hän oli silloin ehkä kaikista kovaäänisin ja lauloi meidän kanssamme hyvin innoissaan. Koulualue näytti kovin sokkeloiselta ja asuinpaikkamme "Maunolan" näkeminen oli melko shokki. Valtavat hämähäkit kiipeilivät seinillä, lattialla oli likainen kokolattiamatto ja seinien vieressä oli heikon näköisiä kerrossänkyjä. Ensimmäisen viikon aikana siihen kyllä tottui. Tämän ensimmäisen viikon aikana opimme tuntemaan pojat melko hyvin. Pääsimme tutustumaan hieman heidän kouluunsa ja maailman mahtavimpiin soittimiin, marimboihin. Ensimmäisen kerran, kun olimme kuuntelemassa poikien marimba-tuntia, kylmät väreet nousivat mahasta asti ja sai kyyneleet silmiin. Se vaan kuulosti niin tajuttoman hienolta. Ehkä osa syy kyyneliin saattoi myös olla malaria-lääkkeet, jotka aiheuttivat herkistymistä. Mahtavalta se silti kuulosti. Pääsimme myös itse soittamaan näitä ja koska soitto sujui niin hyvin, pääsimme esiintymään. Pidimme koululla kaksi konserttia, toinen oma konsertti jonka olimme Suomessa suurella työllä valmistaneet ja toinen oli yhteiskonsertti PE-poikien kanssa. Työskentelimme 3 aamupäivää slummi-alueella Dzivarezekwassa sijaitsevassa Gombo-koulussa, jossa leikimme, opetimme joitain pieniä asioita ja jaoimme tuliaisiamme koulun lapsille ja opettajillekin jotain pientä. Nämä aamut menivät aina hyvin nopeasti ja ne olivat vähän rankkoja.
Toiseksi viikoksi lähdimme tutkimaan Zimbabwen itäistä osaa, jota on nimeltään Eastern-highlands. Tällä reissulla koimme sen "oikean Afrikan". Muutamana aamuna kun heräsimme ja näimme ensimmäistä kertaa mihin oikeasti olimme tulleet, tuli sellainen olo kuin olisimme Leijona kuninkaassa. "Tytöt tulkaa kattoo, me ollaan Leijona kuninkaassa!" oli loppuajoista hyvin normaali herätys. Yhtenä iltana saimme nukahtaa leijonien karjuntaan, joka kruunasi kaiken. Kuljimme monia satoja kilometrejä meidän omalla pienellä bussillamme, jossa oli hyvin tiivis tunnelma. Koko takapenkki oli kattoon asti täynnä matkatavaroita, ja kaikki istumapaikat olivat täynnä. Tunnelma oli tiivis, mutta matkat kuluivat välillä liiankin nopeasti. Tiiviyden ansiosta opimme ehkä tuntemaan toisemme vieläkin paremmin. Meillä oli aina hyvin hauskaa ja opimme tuntemaan toistemme niin erilaisia kulttuureja. Reissun aikana kävimme hyvin vaihtelevissa paikoissa. Säätkin olivat hyvin vaihtelevat, välillä satoi kaatamalla ja välillä paistoi niin että tuntui kuin varjossakin olisi käristynyt. Ja niin eräälle kävikin pari kertaa. Pääsimme myös safarille, jossa näimme samoja eläimiä villeinä, mitä Suomessa näemme kaltereiden takana. Se oli mukavaa. Kun matka läheni loppuuan, tunnelma muuttui enemmänkin haikeaksi, kuin riemuisaksi. Kaikki tiesivät että eron hetki olisi lähellä. Liian lähellä. Olin, tai uskon että kaikki olivat saaneet juuri 10 uutta rakasta ystävää, joita varmasti tulee ikävöimään, eikä heitä tule koskaan unohtamaan. Viimeistä iltaa varten teimme puheen, jonka tekeminen oli niin kamalaa. Kirjoittaessamme puhetta kaikki ihanimmat muistot tulivat mieleen, ja se ei tiennyt muuta kuin pelkkää itkua. Emme edes voineet lukea valmiiksi saamaamme puhetta, koska silloin olisi välittömästi tullut tippa linssiin. Viimeinen ilta oli muutenkin yhtä aikaa niin kamala ja ihana. Sain olla vielä viimeisen kerran minulle niin rakkaiden ystävieni kanssa. Lentokentällä kaikki itkivät ja pojat vain lupailivat että näemme sitten Suomessa. Viimeinen katse poikiin ja kotia kohti. Vielä lentokoneeseen mennessämme itkimme ja lipuntarkastaja sanoi silloin juuri oikeat sanat: "Turhaan te itkette. Te tulette tänne kuitenkin uudestaan". Hän vei totaalisesti sanat suustani.
Reissu oli tähän asti elämäni parhain ja sydämeni jäi totaalisesti Afrikkaan.
Aino Antila 2a
ZIMBABWE 18.2-4.3.2006
18. päivä helmikuuta vuonna 2006, kello 5.45, Helsinki-Vantaan lentokenttä, määränpäänä Zimbabwe. Silloin en todellakaan tiennyt mitä kaikkea tuleva kaksiviikkoinen tulisi minulle antamaan. Mielessä pyöri ainoastaan vanhojen tanssit ja niiden jatkot, joista olin vain paria tuntia aikaisemmin lähtenyt. Väsymys painoi päälle ja Afrikka ei jaksanut enää kiinnostaa. Matkaa oli valmisteltu monia kuukausia, jokainen alkuvuoden sunnuntai ja välitunti oli kulutettu koululla toisiimme tutustuen, matkaan henkisesti valmistautuen, ohjelmaa suunnitellen ja esitystämme harjoitellen. Useimmiten nämä tapaamiset tuntuivat melko turhilta, mutta vasta matkan jälkeen olen ymmärtänyt, kuinka tärkeä merkitys niillä loppujen lopuksi oli.
Päätöksen lähteä Afrikkaan tein toisen lukuvuoden alussa, vaikka ajatus oli pyörinytkin mielessäni jo ensimmäisenä vuonna. Intoni matkan suhteen hiipui lähtöpäivän lähestyessä, ja minua rupesi jo hieman kaduttamaan että olin tyhjentänyt tilini päästäkseni reissuun. Vielä Lontoossa toivoin pääseväni mahdollisimman pian kotiin ja että tulevat päivät kuluisivat nopeasti.
Hararen lentokentälle saapuessamme tunsin kuinka perhoset mahassani heräilivät vihdoin talviuniltaan ja pieni jännitys valtasi minut. Astuessani ulos terminaalista olin erittäin häkeltynyt. Olin tullut toiselle puolelle maapalloa, täysin toisenlaiseen maailmaan. Ja jo heti ensimmäisenä iltana ajattelin, että en halua täältä milloinkaan pois.
Erilaiseen kulttuuriin totuin hyvin nopeasti, enkä voinut vielä viikonkaan jälkeen ymmärtää että olin oikeasti Afrikassa, siinä maailmassa jota olin ennen saanut vain televisiosta ja kuvista seurata. Toisaalta olin köyhyyden, sairauksien, läpimädän hallituksen ja sisällissodan pelon keskellä, mutta toisaalta upean "leijonakuningas" -luonnon, kuumuuden, villieläinten ja uskomattoman positiivisuuden ympäröimänä. Eräänä päivänä meidän Zimbabwen kiertoreissullamme minua kummastutti jokin asia, johon vastaukseksi yksi pojistamme tokaisi: "man, you are in Africa!" Sen jälkeen kävelin ulos mökistämme, katsoin ympärilleni ja ymmärsin. Minä tosiaan olin Afrikassa.
Aika tuntui lentävän siivillä, 14 päivää ei ole koskaan tuntunut niin lyhyeltä ajalta. Mutta siihen kaksiviikkoiseen mahtui niin paljon nähtävää, kuultavaa ja ymmärrettävää, etten ole varmasti koskaan kokenut niin paljoa niin vähässä ajassa. Kun minulta matkan jälkeen kysyttiin että "no millaista oli, kerro kaikki", niin en todellakaan pystynyt kertomaan edes murto-osaa. Niitä tunteita ja sisäisiä kokemuksia on niin vaikea pukea sanoiksi, että vaikka selittäisin juurta jaksaen jokaisen hetken tapahtumat niin ei sitä voisi kukaan ymmärtää. Verrattuna siihen tunnemaailmaan, minkä Zimbabwe minussa herätti, jokapäiväiset tekemisemme tuntuivat todella pieneltä osalta.
Jokainen meistä on taatusti nähnyt median välityksellä, minkälaisissa oloissa ihmiset kehitysmaissa asuvat. Kyllähän me sen tilanteen tiedämme, useimmat ajattelevat. Niin minäkin luulin. Kunnes paikanpäällä itse katselin omilla silmilläni sitä kaaosta slummeissa ja savimajakylissä, tajusin vihdoin, etten minä mitään oikeastaan mitään ollut tiennyt tai ymmärtänyt.
Näin jälkeenpäin en voi kuin ihailla sitä kulttuuria, mihin Afrikassa sain tutustua. Toivoisin todella että jokaisella olisi mahdollisuus siihen. Näin kuinka iso kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on, ja sain tutustua paitsi siihen varakkaiden elämään, niin myös siihen suurempaan osaan, mikä on sitä todellista Zimbabwea, vähäosaisten elämään. Kaiken sen kurjuuden keskellä näin vain hymyä ja tanssia, kuulin vain naurua ja laulua. Niillä ihmisillä ei ehkä ole paljoa, mutta he ovat tyytyväisiä siihen vähään mitä he omistavat, eivätkä valita asioista mitä heillä ei ole. He jaksavat iloita siitä suurimmasta lahjasta, minkä ovat saaneet, elämästä. Ja he jos ketkä tietävät, ettei se todellakaan ole pitkä.
Afrikka tosiaan opetti minulle paljon. Enää en kadu yhtään että pistin pienestä opiskelijabudjetistani 1500 euroa Zimbabwen matkaan. Kotiin palasin miljoona kokemusta rikkaampana ja leveä hymy naamallani, ja sitä ei kyllä voi missään rahassa mitata.
Sanna Holopainen 2B

18. helmikuuta
Vanhojen tanssien jatkojen jälkeiset yöunet jäi vähän lyhkäsiksi kun piti viideltä, eli melkeinpä suoraan jatkoilta lähteä lentokentälle. Lentokentällä oli vähän hiljasta ja väsynyttä ja kertailtiin abiristeilyä ja vanhojen tansseja ja erityisesti niitä jatkoja. Meitä oli matkalle lähdössä siis minä, Sanna, toinen Sanna, Aino, Mari, Pakru, Riikka, Jenni, Heli, Birgit ja HUMAKit Laura ja Taru. Lento lähti 7.55 kohti Lontoota. Perillä muut lähti kiertelemään nähtävyyksiä mutta minä ja Sanna päätettiin, että edellispäiväinen tanssiminen tuntuu liikaa jaloissa ja Lontoon kerkee nähdä paluumatkallakin. Joten jäimme siis kahdestaan lentokentälle jumittamaan ja ikuisuuksien päästä päästiin viimein lentokoneeseen kohti Hararea, Zimbabwen pääkaupunkia.
19. helmikuuta
Tuntui kauhean epäuskottavalta olla Afrikassa. Pojat olivat jo kentällä vastassa Suomen lipun ja tervetuloa-kyltin kera. Alku oli vähän kankeaa, ei oikein kielitaito tuntunut riittävän ja kaikki pojat näyttivät samalta. Bussissa sitten lähti jo vähän laulunpätkää yhdessä. Bussimatka oli kyllä ensimmäinen elämys, Afrikassa ei ilmeisesti olla kuultu pehmeistä penkeistä, ilmastoinnista, jousituksesta tai muistakaan hienouksista. Mutta se oli vaan jotenkin niin erilaista ja siistiä että eipä se vaivannut, ikkunat vaan auki ja matka jatkui.
Prince Edvard School on itse asiassa aivan valtava. Koulualueella on muun muassa oma sairaala, kirkko, ruokalarakennus, pelikenttiä, uima-allas, asuntoloita jne. Me majotuttiin jonkinlaiseen pyykkitupaan, joka me myöhemmin nimettiin Maunolaks.. Vaihdettiin vaatteet ja lähettiin sitten tervetuliaisjuomille poikien kanssa. Pojat kyselivät harrastuksista ja kaikesta ja juteltiin yleisesti mukavia. Mentiin sitten oleilemaan niiden kanssa koulualueelle.
Ruuan jälkeen käytiin korkealla näköalapaikalla. Siellä oli jänniä kasveja, jättikokosia perhosia ja tutustuttiin ensi kertaa sellasiin mustiin tuhatjalkasiin matoihin, joiden kanssa tultiin hyvinkin läheisiksi myöhemmin. Tuolloin ne tosin olivat ehkä ällöttävintä mitä olin koskaan nähnyt.
Illalla käytiin kirkossa, ja takasin meiän talolle palatessa odottikin sitten kiva yllätys kun siellä oli melkein kämmenen kokosia hämppiksiä ja koska muut ei suostuneet nukkumaan valot päällä niin heräilin varmaan viiden minuutin välein tarkistamaan hämistilanteen.
20. helmikuuta
Aamunavauksen jälkeen siirryimme ruokalaan, jossa koin seuraavat afrikkalaiset kauhunhetkeni yöllisten jättihämppisten jälkeen. Ruokana oli maissipuurovelliä, paistettua kananmunaa, reilusti papuja ja pari kärventynyttä paahtoleipää (kaikkeen tottuu).
Aamiaisen jälkeen lähdin Princen mukaan maantiedon tunnille, johon sitten eksyi loppujen lopuksi muitakin. Tunti oli ihan yhtä "mielenkiintoinen" kuin Suomessakin, käsiteltävänä oli jokien kuivuminen, mutta yksi merkittävä ero suomalaiseen oppituntiin siinä kyllä oli, nimittäin meteli. Pojat puhuivat jatkuvasti keskenään, mutta sillä valtavalla erolla että he oikeasti keskustelivat tunnilla käsiteltävästä aiheesta :D.
Iltapäivällä lauleskeltiin ja harjoiteltiin tulevaa esitystä ja sen sellaista.
Koulun vanhimmat pojat pyysivät meitä ulos aikaisemmin päivällä ja illalla he tulivat hakemaan. Mentiin koriskentälle istuskelemaan. Oli ihan kivaa, vaikkakin en tajunnut kaikkea mitä juteltiin mutta nauroin, hymyilin ja leikin ymmärtäneeni.
Meiän Maunola oli taas vuorautunu hämppiksillä ja kaikilla nyrkkiä pienemmillä ötököillä, torakoitakin vipelteli vessassa.
Oli oikeasti aika uskomatonta kun joka paikassa tuijotettiin ja moikkailtiin. Olo oli kuin julkkiksella koko ajan. Ja muutenkin afrikkalaiset on hyvällä tavalla ihan erilaisia kuin suomalaiset, niiden kohteliaisuuskin on jotain ihan käsittämätöntä, kuinka usein Suomessa muka nostetaan hattua tai availlaan ovia.
21.2.2006
Aamiaisen jälkeen mentiin harjoittelemaan meiän tulevaa Suomi-esitystä. Kaikki meni harjotuksissa ihan ok. Vähän sitten jännittikin kun koko sali tuli täyteen, mutta jo ekan joilotuksen aikana sekin jännityksenpoikanen hävisi. Itse esitys meni noin suurin piirtein niin kun pitikin, pieniä kommelluksia lukuun ottamatta. Meidän esityksen jälkeen pojat vetivät marimba-ohjelmanumeron, joka oli ehkä hienointa mitä olen koskaan kuullut.
Ruuan jälkeen pakkauduttiin koulubussiin ja mentiin Mbareen, joka on iso kauppapaikka slummialueella. Taas kaikki katsoivat ja jotkut hymyilivät ja vilkuttivat. Mbare oli siis periaatteessa iso hämärä halli, joka pursusi kaikkea afrikkalaista tavaraa. Täpötäysien pöytien välissä meni pieniä kujia ja myyjät hyökkäsivät kimppuun joka kulmassa. Pojat onneksi pitivät meistä hyvin huolta.
Illalla käytiin syömässä jossain kanapaikassa. Otettiin kuvia ja höpistiin mukavia. Poikiin tutustu päivä päivältä enemmän ja paremmin. Aluksi jännitin ja vältin englannin puhumista, mutta sitten tekstiä tuli jo ihan luonnostaan, ei jaksanut jäädä miettimään mitään kielioppivirheitä koska niillä ei ollut mitään väliä, ketään ei kuitenkaan haitannut.
Illalla käytiin vielä istuskelemassa koriskentällä.
ke 22.2.2005
Ah aina niin maittavan aamiaisen jälkeen lähdettiin Gombo-koululle. Slummialue ei ollut oikein sellainen kuin kuvittelin, se oli jotenkin niin lämmin ja aurinkoinen tunnelmaltaan, ihmiset hymyilivät. Koulualuekin oli ihan siisti, ei roskia eikä mitään ja ruohokin oli leikattu ja koulurakennukset olivat ihan ok kunnossa.
Mä en tunnetusti ole koskaan tykänny lapsista, mutta noi lapset oli jotenkin hellyttäviä. Ne tuli koskettelemaan ja pussailemaan käsiä. Leikitettiin noita lapsia ja jaettiin niille Suomesta tuotuja lahjoituksia.
Joskus kahentoista jälkeen palattiin takas P.E. koululle. Alkuperäsen suunnitelman mukaan meiän piti mennä tutustumaan johonkin tyttökouluun, mutta sunnitelmat taas vähän muuttui. Meille jäi siis iltapäivä vapaaksi ja rynnättiin heti uima-altaalle ottamaan aurinkoa ja uimaan.
Illalla mentiin poikien kanssa Loicelle syömään. Kuunneltiin musiikkia, tanssittiin, syötiin ylihyvää afrikkalaista ruokaa ja juteltiin. Ja afrikkalaiset miehet todellakin osaavat tanssia! Lähinnä naurattaa suomalaisten kömpelyys tanssilattialla tämän reissun jälkeen.
Aika yllättävää, että me tytöt ollaan tultu näin hyvin toimeen tähän asti ja toivottavasti tästä eteenpäinkin. Ennen matkaa oikeastaan oltiin vähän niin kuin pareittain ystäviä, mutta nyt ollaan tutustuttu kaikki onneksi hyvin toisiimme.
23.2.2006
Yöllä heräsin siihen kun luulin että Aino ravistelee mun sänkyä. Äkkiä sitten kuitenkin selvis että se on maanjäristys. Pienen paniikin jälkeen sain kuitenkin nukuttua yöni rauhassa.
Aamulla mentiin taas Gombo-koululle, jossa oli tällä kertaa leikitettävänä vähän vanhemmat. Osa porukasta meni Sepon mukaan slummialueelle kiertelemään. Olin väsynyt ja läpimärkä sateen takia joten päätin lähteä takaisin P.E. koululle. Bussimatka oli normaaliakin leppoisampi kun meitä tyttöjä oli ihan vaan muutama ja pojat olivat (mikä yllätys) varsin puheliaalla tuulella.
Illalla oli yhteiskonsertti P.E. oppilaiden kanssa. Laulettiin pari suomalaista laulua ja osa porukasta lauloi myös yhdessä poikien kanssa. Illan kohokohta oli tietenkin kun osa meistä soitti marimboja yhdessä Veen kanssa. Pojat soittivat marimboja omana ohjelmanumeronaankin ja se oli taas ihan uskomattoman kuulosta. Laajensin musiikkimakuni sen illan aikana jazziinkin.
Konsertin jälkeen lähdettiin Prinssin palatsiin eli siis muurien ja piikkilangan ympäröimään luksuskämppään syömään. Pojat ilmoittivat mulle ystävällisesti noin viiden minuutin välein että paljonko on aikaa puoleenyöhön eli mun synttäreihin.
Kaheltatoista oltiin jo takaisin Maunolassa ja tasalta tytöt lauloivat mulle ja antoivat varmasti hyvin ajatuksella hankittuja lahjoja :D.
24.2.2006
Jotenkin oli loppujen lopuksi haikeaa täyttää se 18. Mutta ei voi olla hienompaa kun täyttää se Afrikassa kuten sain tänä päivänä huomata ;).
Aamulla mentiin taas Gombo-koululle. Pojat eivät tulleet mukaan koska koulubussi oli huollossa meidän tulevaa pitkää reissua varten. Mentiin siis jollakin umpinaisella miniminipakulla. Esiteltiin portfolioitamme ja lapset olivat tosi kiinnostuneita Suomesta ja meidän perheistämme. Meillä oli kiire lähteä takaisin koululle koska piti lähteä ajamaan kohti Nyangaa, mutta oltiin afrikkalaiseen tapaan aikataulusta paljon jäljessä.
Puoli kolmelta eli ihan mun oikeeseen syntymäaikaan mulle laulettiin sekä englanniks että shonaks "Paljon onnea vaan" ja jotain muutakin josta en kyllä tiedä mitä siinä sanottiin :D.
Matkan aikana pojat antoivat mulle onnittelukortteja ja jopa P.E.n rehtori oli kirjottanut mulle onnittelukirjeen. Meille jaettiin myös työparit, joiden kanssa joutuisimme tekemään erilaisia keittiö- ja muita hommia matkan aikana. Perille päästyämme sovittiin muiden kanssa että kokoonnutaan meidän mökkiin viettämään iltaa, koska me ei uskallettu kävellä heinikossa sen eläimistöarmeijan takia. Ja koska joka paikassa oli säkkipimeää eikä meillä ollut taskulamppua niin se vaeltelu flipflopeilla siellä myrkkysammakoiden keskellä olis ollu vaarallistakin.
Mutta siis, kuuden hengen luksusmökki keskellä Afrikkaa, ei ollenkaan paha paikka viettää synttäreitä ;).
la 25.2.2006
Aamulla kun avattiin Ainon kanssa meiän mökin verhot, oli se näkymä ihan uskomaton. Yöllä kun tultiin perille ei nähnyt ees metriä suoraan eteenpäin pimeyden takia, mutta nyt jäätiin vaan tuijottamaan ulos suu auki. Meiän takapihalta alko täydellinen Leijonakuningas-maisema järvineen ja littanaoksasine puineen.
Huomattiin myös että joka paikassa oli älyttömästi punkkeja noiden muiden mönkijöiden lisäks. Aina kun astu sisälle niin piti pudistella vähintään ne kymmenen punkkia pois lahkeesta ja jaloista.
Päivemmällä osa kävi ratsastamassa ja melkein koko ajan satoi kun saavista kaataen.Afrikkalainen saavista kaataen on sitten ihan erilainen kuin suomalainen, kotimainen kaatosade on pientä tihkumaista ripottelua täkäläiseen verrattuna.
Iltaruuan jälkeen meille jaettiin tehtävälaput ja ryhmät. Meidän ryhmän, eli mun, Marin, Eltonin, Ashleyn, Tanian ja Tendain tehtävänä oli tehdä saippuasarja suomalaisen ja afrikkalaisen kulttuurin kohtaamisesta. Lopputulos nyt ei ollut sitä mitä piti, mutta esityksen tekeminen, se itse esitys ja muiden näytelmät oli sen verta hauskoja että en muista milloin olisin nauranut yhtä paljon.
su 26.2.2006
Yhdeksän aikoihin piti olla kamat pakattuna ja piti sanoa hyvästit meiän Jellonakuningas-mökeille. Haikeaa oli jättää taakse myös ihana kylpyhuoneemme, jossa ei niin tosiaan ollut suihkua. Hiuksia pestessä puoli päätä jäätyi ja toinen puoli kärähti ja samassa hommassa kipeytyi myös päälaki ja kylkiluut, älä kysy miksi.
Aamusta tuli jotain bensaongelmia ja pysähdyimme taas ravitsevalle roskaruoka-aterialle. Oli suuri virhe kuvitella aamulla että päivä pysyy vilpoisena (eli noin +25astetta) ja laittaa farkut ja t-paita. Parin tunnin bussimatkan jälkeen oli valehtelematta niin tuskallisen kuuma kuin olisi mennyt saunaan toppatakki päällä. Ja bussissa sisällä oli lämpötila varmasti saunalukemissa vaikka ikkunat olivatkin auki, kun ulkona oli ihan yhtä kuumaa ja moottori lämmitti bussin lattian hohkaavaksi. Me pysähdyttiin sitten johonkin sillalle, jossa kävi tuuli. Se ei kuitenkaan pahaksi onneksi ollut todellakaan mikään vilpoisa pohjoistuuli, mutta parempi sekin kun ei mitään. Saatiin kuitenkin vaihdettua vaatteitakin kevyempiin joten oli sitten vähän siedettävämpi istua bussissa lopun aikaa eli koko päivä. Loppumatkasta näkyi kuoppaisen hiekkatien molemmilla puolilla niitä savimajakyliä mitä olin odottanutkin näkeväni.
Illalla viimein saavuttiin perille. Sitä paikkaa mihin tultiin ei vaan sanat riitä kuvailemaan, mutta aika lähelle osuu jos kutsun sitä paratiisiksi. Paikka oli ihan pelkkää luksusta sisäänkäynnistä lähtien ja ne bambumajat missä me nukuttiin…
Maunolasta ja Nyangasta tutut jättihämähäkit, yöperhoset, koppakuoriaiset ja muut kaverit olivat paikalla jälleen, mutta niiden lisäksi seinillä kiipeli muutamia gekkoja. Ne on kuulemma hyödyllisiä kun ne syö jotain haitallisia siivekkäitä. Nauratti vähän kun luin hotellikirjasta että parvekkeen ovi on pidettävä kiinni kun ei ole paikalla majassa siltä varalta, että apinat eivät tee nättiä jälkeä kun ne pääsevät käsiksi matkatavaroihin.
Sivistyneesti yhdentoista maissa siirryttiin omiin mökkeihimme ja olinkin niin väsynyt että nukahdin päiväpeiton päälle enkä jaksanut vetää edes prinsessaverhoa (eli sitä moskiittoverkkoa) sängyn ympärille.
ma 27.2.2006
Avasin terassin oven heti herättyäni ja samalla se eilinen hotellikirjasta lukemani juttu apinoista osottautui ihan aiheelliseksi sillä "takapihallamme" leikki pari pientä apinaa.
Tarkoitus oli lähteä safarille puoli kymmeneltä mutta afrikkalaiseen tyyliin oltiin aikataulusta myöhässä, vaikkakin yllättävän vähän. Lähdettiin Jeepeillä matkaan ja se fiilis oli uskomaton kun ajeltiin tukka hulmuten pitkin safaria bongaillen norsuja ja virtahepoja ja muita eläimiä mitä on aikaisemmin nähnyt vain kakkosen luontodokkareissa.
Ruuan jälkeen pakkauduttiin jälleen Jeeppeihin ja meille sanottiin että lähdetään kylälle. Se ei tarkottanutkaan mahdollisuutta kierrellä vaatekaupoissa ja käydä syömässä kuten oletettiin vaan ajettiin katsomaan niitä savimajakyliä ja vierailtiinkin yhdessä. Se oli outoa ja ahdistavaa ja pelottavaa kun kaikenikäiset katselivat jokaista liikettämme ja halusivat tulla koskemaan ihoamme. Joka paikassa haisi pahalta ja siat ja kanat vaeltelivat vapaina kyläläisten seassa.
Rakkaat "Äiti ja Isi" eli Laura ja Taru olivat järjestäneet jotain improvisaatioleikkejä iltaohjelmaksi paratiisiin. Inhoan tuollaisia juttuja, mutta oli sitä ihan hauskaa seurata muiden esityksiä. Tämän jälkeen oli hieno jäähyväisillallinen, mutta mulla oli niin paha olo etten saanut syötyä ja skippasin siksi iltamenotkin.
ti 28.2.2006
Aamulla kuudelta piti olla jo aamupalalla laukut pakattuina kun edessä oli lähtö pois paratiisista. Rättiväsyneinä nuokuttiin bussissa ja heräsin siihen kun pysähdyttiin huoltsikalle. Selvisi että meidän bussi vaatii korjausta. Se paratiisiin vienyt kuoppainen hiekkatie oli kai jotenkin vahingoittanut rakasta koulubussiamme. Muutama piiiiitkä tunti siellä vierähti, mutta viimein päästiin etenemään. Alkoi taas sataa kaatamalla ja ajettiin katsomaan Great Zimbabwea, sitä mistä Zim on saanut alkunsa. Se paikka oli täynnä erikokoisia ja –näköisiä muureja. Opin ainakin, että ei kannata laittaa sadekelillä flipfloppeja jalkaan tai muuten on pienen kävelyretken jälkeen selkää myöten mudassa.
Matka jatkui jälleen kohti uutta huoltoasemaa, tällä kertaa mentiin syömään. Jännittävää kuinka erilaiselta ruokalistan kuva ja sama ruoka lautasella todellisuudessa voivat näyttää. Salaatti oli pari hassua vihersuikaletta majoneesissa, pihvi tuttuun tapaan iso jänne luulla ja ranskalaiset muistuttivat ulkonäöltään ja raikkaalta aromiltaan lähinnä viisi viikkoa sitten kuolleita pikkukaloja. Paistettua kananmunaa en viitsi lähteä edes kuvailemaan. Koko roska oli kuorrutettu paketillisella voita ja neonpunaisella ketsupilla jonka me veikkailtiin olevan jäännöksiä ydinjätteestä ja hohtavan pimeässä.
Viimein saavuttiin säkkipimeällä Antelope parkkiin. Huoneet olivat positiivinen yllätys, ensi katsomalta ei ollut ötökän ötökkää missään, ei edes sängyn alla. Myöhemmin löytyi yksi musta matonen seinältä mutta se oli lähinnä suloinen, joten jätettiin se meidän lemmikiksi siihen. Suihku oli jotain todella erikoista, se oli sellanen pyöreä viherkasvein koristeltu pieni huone, jossa ei ollut ollenkaan ovea eikä kattoa. Kävin siis suihkussa tähtitaivaan alla viherkasvien ympäröimänä.
Sinä iltana meidän Suomesta asti itänyt toive toteutui, kun saatiin nukahtaa prinsessaverhojen alle kuunnellen jellonien karjuntaa.
ke 1.3.2006
Yön aikana ötökät eivät olleet hyökänneet mökkimme, joka oli tosi outoa kun puolet seinästä oli verkkoa. Aamiaisen jälkeen lähdettiin ratsastamaan norsuilla. Se oli aika pelottavaa kun se norsu oli oikeasti tosi iso ja hidas ja se haisi pahalle, mutta olihan se ratsastus aika elämys.
Sen jälkeen piti jälleen pakata kamat takaisin koulubussiin. Bussimatka oli jälleen pitkä ja kostea kiitos jo perinteeksi tulleen vesisateen. Jossain vaiheessa pysähdyttiin pitsapaikkaan, jossa kaikki olivat enemmän tai vähemmän haljeta riemuunsa saadessaan pitkästä aikaa syödä vatsansa täyteen.
Ikuisuuksien päästä saavuttiin takaisin Prince Edvard Schoolille, jossa rättiväsyneenä ja kiukkuisena alkoin kirjottaa puhetta seuraavan päivän läksiäisjuhlaan.
to 2.3.

Aamuinen maissipuurovelli meni jo reippaasti alas ja tämän maukkaan ja ravitsevan aamupalan jälkeen lähdettiin kampaajalle. Saatiin 9 miljoonaa käyttörahaa, joka nyt ehkä kuulostaa paljolta, mutta yksi miljoona on siis noin kuusi euroa. Minä ja Aino ei oikein lämmetty pikkuleteille ja päätettiin olla erilaisia nuoria ja laittamatta niitä, joten jäätiin vaan istuskelemaan sinne kampaajalle. Siinä alkoi vähitellen sitten tajuta puhetta kirjoittaessa, että poislähtö on lähellä. Kauheinta ja toisaalta samalla ihaninta oli muistella kaikkia niitä yhteisiä juttuja ja hetkiä, joita ei voi millään koskaan unohtaa. Ne kampaajat luuli varmaan, että meillä on oikeasti joku hätänä kun purskahdettiin itkuun varmaan joka toinen minuutti. Pojat tulivat viihdyttämään meitä sinne kampaajalle ja lohduttivat kiitettävästi vaikkeivät oikein tajunneetkaan mille me itkettiin, kun ei voitu paljastaa siitä puheesta mitään etukäteen.
Kahdeksan tunnin jälkeen Tarunkin pää oli viimein valmis ja päästiin käymään vielä pikaisesti Mbaressa.
Afrikkalaisesta tavasta suuresti poiketen meillä oli 10minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet palatessamme takaisin Maunolaan. Satoi jälleen kaatamalla ja salamoi. Salamatkin poikkeavat niistä suomalaisista joka suhteessa, täällä kun salamoi niin koko tienoo valaistuu hetkeksi. Muuten kun on niin pimeää, että on ihan turha toivoa näkevänsä puolen metrin päähän ilman taskulamppua.
Läksiäisjuhla ei ollut onneksi kovin virallinen ja haikea, lähinnä hauska ja kotoisa, tutustuttiin poikien vanhempiinkin ja jaettiin lahjoja puolin ja toisin.
Tilaisuuden jälkeen poikien oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa sallittua astua meidän pyhään Maunolaamme. Sinä iltana oli ihanaa vaan olla poikien kanssa, tanssia, jutella ja kuunnella meidän biisejä ja viettää laatuaikaa yhdessä. Sain vielä pari lahjaa pojilta (P.E. koulun kraka on siitä lähtien ollut mun kallein aarteeni) ja muutenkin oli erittäin halailupainotteinen ilta.
pe 3.3.

Ja sitten tuli se päivä. Jotenkin aamulla kulki vielä ihan sumussa eikä tajunnut sulkevansa viimeistä kertaa Maunolan oven tai näkevänsä viimeistä kertaa laumoittain mustia poikia koulupuvuissaan. Bussissa kuitenkin nousi kyyneleet silmiin kun laulettiin samoja afrikkalaisia lauluja mitä oltiin hoilotettu poikien kanssa sata kertaa aikasemmin bussimatkoilla. Pojat odottivat meitä lentokentällä ja astuessani ulos bussista ne kyyneleet sitten tuli.
Jotenkin koko lentomatkan Lontooseenkin olin ihan sekaisin. Teki vaan niin kipeää erota pojista, ne oli tuki ja turva, kaikki kaikessa ja aina lähellä sen pari viikkoa. Uskomatonta miten joihinkin pystyy kiintymään niin paljon niin vähässä ajassa…
Lentomatkan jälkeen oli ihan tyhjä olo, ei ollut mitään sanottavaa eikä puhuttavaa. Lontoossa oli pimeää ja kylmää ja sählättiin metrojen kanssa, mutta löydettiin kuitenkin lopulta perille. Huone oli pienempi kuin hytti Helsinki-Tallinna-risteilyllä ja ikkunasta puuttui ruutu, mutta olihan se ihan korkealuokkaista Maunolaan verrattuna. Suihkustakin tuli lämmintä vettä ja hiustenkuivaaja oli jo ihan omaa luokkaansa.
lauantai 4.3.2006
Ja kaiken tuon jälkeen piti lähteä kotiin. Minun varmaan kuuluisi sanoa, että kyllä syvällä sisimmässäni kaipasin omaa kotiani ja Suomea noin ylipäätänsä, mutta ihan täysin rehellisesti sanottuna halusin ja haluan yhä edelleen vain palata takaisin Afrikkaan heti seuraavalla lennolla.
Aamiaisen (ei kiitos paahtista mulle enää koskaan) jälkeen kannettiin tavarat respaan säilöön ja lähdettiin keskustaan seikkailemaan. Hajaannuttiin vähän kun osa halusi mennä taidenäyttelyyn ja osa kuluttamaan viimeisiä rahojaan vaatekauppoihin. Koska olen ollut aikaisemminkin Lontoossa niin halusin ehdottomasti viedä muut lempparikauppaani Jane Normanille. Ei voi sanoa olleensa Lontoossa jossei ole käynyt tuolla vaatefriikkien taivaassa ;).
Viimein istuttiin Suomeen vievään lentokoneeseen. Olo oli outo ja haikea kun en ollut päässyt vielä käsittelemään näitä asioita itseni kanssa, mutta kyllä tää ajan kanssa tästä ehkä sitten.

MINUN AFRIKKANI
Lähdimme Zimbabwen matkalle suurin odotuksin ja hyvin vähäisillä tiedoilla siitä millainen maa Zimbabwe on. 18. päivä helmikuuta, 8 oppilasta, Heli ja Birgit sekä kaksi HUMAK:in tyttöä, nousivat koneeseen ja jännittävä matka alkoi! Lento oli pitkä mutta välilasku tehtiin Lontooseen jossa saimme hieman jaloitella. Jännitys vain kasvoi kun lähenimme Zimbabwea. Lentokoneessa istuin erään afrikkalaisen miehen vieressä, jonka kanssa tuli juteltua paljon Zimbabwesta. Hän hieman selvensi ajatuksiani, mutta silti siellä oli suuri aukko Zimbabwe- tietämyksessä.
Tietenkin viime matkalla olleet kertoivat omista tunteistaan ja tapahtumista, mutta niihin ei osannut vielä ennen matkaa suhtautua. Oli pelkoja taudeista, itse maasta, meihin suhtautumisesta jne. Mutta ne osoittautuivat turhiksi, kun olimme viettäneet ne kaksi ihanaa viikkoa Zimbabwessa.
Ensimmäiset päivät Zimbabwessa kuluivat poikiin ja kouluun tutustuessa. Oli hieman outoa kun pojat olivat niin kohteliaita ja auttavaisia. Ja senkin sai huomata, ettei hiljaisia hetkiä paljoa ollut, vaan aina oli jotain asiaa, ja jos ei puhuttu niin sitten laulettiin. Varsinkin kun lähdimme kiertämään Zimbabwea bussilla! Tätä bussi matkaa on ikävä, silloin tutustuimme parhaiten poikiin ja he meihin. Oli todella outoa matkustaa matkan jälkeen suomessa bussilla, kun bussissa vallitsi hiljaisuus! Hyvä ettei alkanut yksin laulamaan ja puhumaan!
Kiertomatkalla saimme tutustua Zimbabwen luontoon, eläimiin ja itse kansaan! Yleensä saavuimme pimeän aikaan yöpymispaikoille, joten aamulla oli hauska nähdä minkälaiset maastot olivat ympärillämme. Nyanga oli ensimmäinen paikka jossa pääsimme tutustumaan luontoon, osa hevosratsastuksella ja osa saamalla jalat täyteen punkkeja! Eli ei kannata kävellä pitkässä ruohossa, ilman että tietää mitä siellä on! J Ruuan teimme ensimmäistä kertaa itse, tai oli meitä auttamassa joku palvelija. Se on hyvin yleistä että perheellä on oma palvelija joka siivoaa ja tekee ruokaa. Pojistakaan, joita oli sentään 10, ei ollut kuin yksi tehnyt itse ruokaa. Joten laitoimme heidät tutustumaan suomalaiseen ruokakulttuuriin ja kuorimaan perunoita! J Yksi tärkeä ja ihana ihminen oli myös Loise, joka auttoi meitä kaikessa! Hän laittoi pojille ruokaa Nyangassa, auttoi meitä, ja huolehti, että kaikilla oli kaikki hyvin! Ilta ohjelman meille laati aina HUMAK:it, eli Laura(Äiti) ja Taru(isi) niiden kautta saimme tutustua poikien kulttuuriin ja itse poikiinkin! Saimme ohjelmista monet hyvät naurut ja muistot!
Nyangan jälkeen olimme Chilossa, jonka nimesimme paratiisiksi, sillä se oli upein paikka missä olimme matkan aikana olleet. Pääsimme uima-altaalle, Safarille ja ottamaan aurinkoa – sain lempinimen "paloauto"!
Yksi mieleenpainuva ja hieman ahdistava asia oli käynti Zimbabwelaisessa kylässä! Se kosketti paljon. Oli hieman pelottavaa kävellä sen kylän ihmisten keskellä, kun näki miten he elivät. Kävi sääliksi niitä ihan pienempiä lapsia, jotka juotettiin jo ihan pieninä humalaan.
Kiertomatkalla saimme kokea myös norsuratsastuksen Antilope parkissa. Se oli ihanan rauhoittavaa ja tasaista menoa! Antilope parkissa yövyttäessä saimme nukahtaa leijonan karjuntaan ja se vasta sitä Afrikkaa olikin!
Eniten ihmisistä matkan aikana oppi, kun kävimme Gombo koululla! Lapset olivat mielettömän ihania ja lähtivät heti mukaan leikkeihin. Pienimmät eivät englantia ymmärtäneet, mutta tässä meitä auttoivat mukana olleet 10 poikaa! He tulkkasivat, leikkivät, tekivät kaikkensa sen eteen että päivämme onnistuisi! Koululle saavuttaessa lapset juoksivat halailemaan ja katsomaan meitä. Oli ihana nähdä nämä lapset niin iloisina ja innokkaina! Koskettavin hetki koko matkalla oli kun veimme viime vuoden ryhmän kummitytölle Irenelle kummien lähettämät tuliaiset. Kaikilla kostuivat silmät, eikä sille vain voinut mitään. Se oli tunnekuohu, jota ei voinut estää! Sitä ei voi sanoin kuvailla miltä se tuntui! Kun näki miten Irene asui ja missä hän nukkui, tajusi kuinka hyvin meillä asiat ovat! Ireneltäkin kyyneleet valuivat, kun hän sai tuntea kuinka joku välittää hänestä ja haluaa auttaa häntä. Irene oli iloinen ja onnellinen nähdessään meidät!
Saimme myös itse oman kummitytön, 5-vuotiaan Ashley- tytön! Hän oli niin suloinen; aluksi tietenkin ujosteli, mutta lopulta uskaltautui tulla jo syliin istumaan! Ashleytä me nyt yritämme auttaa eteenpäin. Hän pääsi jo meidän avustuksellamme kouluun ja sai koulupuvun!
Gombo koululla pidimme myös seksivalistusta vanhemmille oppilaille, sillä heille ei siellä opeteta mitään asioita tähän liittyen. Aids onkin tämän takia yleinen maassa. Heille näytti olevan outoa, että voimme puhua seksistä niinkin avoimesti, sillä he eivät siitä puhu. Meille on tärkeää, että aids saataisiin hallintaan!
Ihan normaalielämään saimme hyvän kosketuksen, kun kävimme Mbare- marketissa. Se oli tori, jossa myytiin kaikkea mahdollista! Siellä kävellessä täytyi laukusta pitää kovasti kiinni varkaiden takia. Myyjät melkeinpä hyökkäsivät kimppuun esittelemään pöytänsä antimia! Ensimmäisellä kerralla se olikin pieni shokki. Voisi sanoa, että siellä pelotti kävellä! Mutta suurimmassa osassa paikoista ihmiset juttelivat innoissaan, kyselivät mistä tullaan ja kauanko ollaan, olivat auttavaisia ja ymmärsivät vierasmaalaisia. Suomalaiset tuntuivat matkan jälkeen jotenkin töykeiltä, kun tottui Zimbabwelaisiin.
Perhe elämään ja ruokakulttuuriin saimme kosketuksen Loisen ja yhden oppilaan perheen kautta, kun kävimme syömässä. Ihmisten varallisuus erot olivat kyllä huimat, joka hieman ihmetytti! Toisilla ei ole varaan ruokaan ja toisilla on kaikenlaisia koneita ja kodintekniikkaa. Perheissä ja muutenkin huomasi myös millainen on naisen asema Zimbabwessa. Naisella ei ole niin paljon oikeuksia kuin miehillä ja mies päättää yleensä kaikesta! Yritimme tuoda julki tasa-arvoa, jonka pojat varmasti 8 tytön kanssa ollessaan huomasivat. Me pystyimme sanomaan vastaan ja päättämään mitä tekisimme. Se sai pojat tajuamaan, että meillä naisen asema on hieman parempi kuin heillä.
Lentokentällä hyvästelimme itkien rakkaat uudet ystävämme! Koko matka oli elämys ja niin kuin sanonta menee: Afrikka vei sydämen! Aion aivan varmasti matkustaa uudestaan katsomaan poikia ja ovatko he oppineet mitään meiltä. Suosittelen matkaa sinne, sillä turisti kohteissa ei opi mitään tavallisesta afrikkalaisesta arkielämästä tai ihmisistä! Kaikki mitä koimme ja opimme matkalla pysyy sydämissämme lopun elämäämme!
Sanna Rajala
Ennen matkaa

Jennin sanoin
20. syyskuuta 2005
Koulussa on menossa nyt yhtä aikaa kolme kansainvälisyyskurssia. Kaikki ovat jo yksinään todella mielenkiintoisia, mutta muodostavat yhdessä erittäin kattavan paketin ensinäkin kansainvälisyydestä, ja etenkin Afrikan kulttuureista, ja vielä erityisesti Zimbabwesta.
Afrikan kulttuurikurssin kanssa kävimme tänään Helsingissä. Ensimmäinen määränpäämme oli Suomen lähetysseuran lähetysmuseo. Lähetystyö on kautta historiansa ollut monipuolista työtä, ja edistänyt (ja edistää edelleen) monissa maissa terveydenhuoltoa, koulutusta ja ihmisten yleistä hyvinvointia. Lähetystyö on muutakin kuin uskon sanoman levittämistä ja kaivojen kaivamista. Se on työtä jossa pienelläkin panoksella on merkitys. Tämän museokäynnin jälkeen tuli itsellekin sellainen olo, että kehitysmaiden avuksi tehtävillä raha- ja vaatekeräyksillä on oikeasti merkitystä.
Tällä hetkellä odotan nyt juuri pikkuhiljaa käynnistyvän Zimbabwe-projektin onnistuvan hyvin, ja että saamme sen avulla oikeasti jotain aikaan, paitsi paikanpäällä Afrikassa, myös henkilökohtaisesti kukin itsessämme.
26. tammikuuta 2006
Zimbabwe-projekti on saatu kunnolla jo käyntiin. Olemme ryhmällä keränneet rahaa mm. kirpputorin ja diskon muodossa. Matkakassaa alkaa olla jo ihan mukavasti kasassa, ja seuraava yhteinen projektimme onkin lähinnä saada kaikille rokotukset ja muut kuntoon matkaa varten. Itse joudun ottamaan vain hepatiittirokotteet ja matkalle malaria-lääkityksen, kuten useimmat muutkin meistä.
Käytännön valmistautumisen lisäksi olemme tutustuneet muutaman tapaamisen kautta projektiin osallistuviin Syrjälän ala-asteen opettajiin ja HUMAKin kahteen opiskelijaan, Lauraan ja Taruun, jotka tulevat meidän kanssa Zimbabween. Koko porukka, mukaan lukien niin meidän oman koulun oppilaat ja opettajat, kuin Syrjälän opettajat ja HUMAKin opiskelijat, vaikuttaa oikein mukavalta ja sopivalta yhteistyöryhmältä. Tässä vaiheessa itse kukin odottaa matkaa jo innolla.
Julistimme alkaneeksi koko koulua koskevan vaatekeräyksen. Tämän vuoden teemana olivat lähinnä sukat ja alusvaatteet. Haastoimme jokaisen oppilaan tuomaan ainakin yhden, puhtaan ja ehjän parin sukkia lahjoitettavaksi Zimbabwessa slummialueen lapsille. Tämän lisäksi otamme vastaan muitakin pienikokoisia vaatteita, sekä leluja ja koulutarvikkeita. Keräys on toiminut tähän mennessä yllättävänkin hyvin. Toivomme että saisimme kasaan mahdollisimman paljon viemisiä matkallemme.

Tuijan sanoin
Kokoajan, nyt ennen matkaa, on ollut pieni innostus päällä. Kansainvälisyys kursseilla käsitellyt aiheet ovat minulle uusia, ja oikein odotin mitä kaikkea kursseihin liittyisi. Kursseilla on käsitelty varsin monipuolisesti paitsi Afrikan kulttuureja musiikin ja kirjallisuuden kautta, myös kansainvälisiä asioita, kuten salametsästystä ja naisten asemaa eri maissa.
Zimbabwe-projekti on kokoontunut vikkoittain, yleensä välituntisin noin viidentoista minuutin pikapalavereihin. Niissä on suunniteltu uusia tapaamisia, matkaa, ja rahankeruutapoja. Tarkoitus on kerätä yhteistä matkakassaa, josta matkalla maksetaan esimerkiksi viisumit Zimbabween, ja muuta välttämätöntä ja kaikille yhteistä. Olemme saaneet myös aikaan paljon, kuten diskon, kirpputoria ja koulun pihan siivoamista. Näistä olemme saaneet rahaa matkaa varten. Paljon kokouksissa tuli esille myös muita rahankeruutapoja, mutta useimmat ideoista jäivät vain suunnittelu asteelle ajan ja kenties resurssien puutteen vuoksi
Matkan yhä lähestyessä minua on alkanut hieman häiritsemään muiden puheet kaikista rokotuksista ja muista matkavalmisteluista, kun tiedän etten itse kuitenkaan pääse matkalle mukaan. Sen vuoksi on välillä hieman turhauttavaa käydä esimerkiksi viikonlopputapaamisissa. Tapaamisista saa kuitenkin jotain irti, jollei muuta niin uusia tuttavuuksia ja näkökulmia asioihin maailmalla ja erityisesti Zimbabwessa.

Jennin sanoin
12. helmikuuta 2006
Viime viikkoina useampi viikonloppu on kulunut Zimbabwe-projektin parissa puuhaillessa. Olemme kokoontuneet paitsi koko projektiin osallistuvien kesken, matkaa suunnitellen ja toisiimme tutustuen, myös yksistään meidän koulun opiskelijoiden ja projektiin osallistuvan musiikinopettajan, Helin, kanssa harjoittelemaan lauluja ja esitystä, jonka olemme valmistelleet esitettäväksi Zimbabwessa, ystävyyskoulussamme.
Vaatekeräys päättyi kaksi päivää sitten, ja saimme kasaan vaatteita ja muita viemisiä paremmin kuin olimme toivoneetkaan. Monet olivat lahjoittamiensa vanhojen vaatteiden lisäksi vielä ostaneet kokonaan uusia lasten sukkapareja ja alusvaatteita. Viemisiä on niin paljon, että varmasti jokaiselle saadaan laukkuihin painoa se parikymmentä kiloa, minkä lentokoneeseen saa enimmillään viedä.
Matkalla
Jennin sanoin
19. helmikuuta 2006
Olemme Hararessa, ja pääsimme viimein tapaamaan Prince Edward’s Schoolin poikia. Pojat ottivat meidät halaten vastaan ja jo heti meidät noutaneessa koulun bussissa alkoi laulaminen. Laulua saimme kuulla myös myöhemmin, nimittäin illalla, koulun kappelissa pidetyssä messussa. Kaikki pojat lauloivat ja se oli mahtava kokemus.
Koulun kampus on kuuden hehtaarin suuruinen, ja se on todella kaunis, vihreä ja vanha. Yli puolet maapinta-alasta on erilaisia pelikenttiä. "Meidän pojat", eli projektiimme erityisesti kuuluvat kymmenen poikaa ovat olleet koko päivän kanssamme, ja olemme leikkineet heidän kanssaan lukuisia tutustumisleikkejä, ja pian alkaa olla kaikkien poikien nimet jo muistissa. Pojat ovat iloisia ja äärimmäisen sosiaalisia.

21. helmikuuta 2006
Tänään oli meidän ryhmän musiikkiesitys PE koulun täydessä musiikkisalissa. Aluksi, kuten aina joutuessani esiintymään, menin hieman paniikkiin, mutta koko esitys meni oikeasti ihan hyvin. Meidän kansanmusiikkimme on kovin erilaista verrattuna näiden Zimbabwelaisten musiikkiin, mutta yleisö vaikutti silti kovin kiinnostuneelta, ja paikoin jopa huvittuneelta.
Tämän lisäksi kävimme koulun bussilla Hararen kaupungissa. Se oli yllättävänkin moderni ja siisti. Autoilla ajetaan brittiläiseen tyyliin aivan nurinkurisesti, ja toisinaan liikenteen seuraamisesta saa kylmiä väreitä. Lähes keskellä kaupunkia on myös valtava ydinvoimala. Se on ensimmäinen ydinvoimala jonka olen eläessäni nähnyt, ja näin absurdissa ympäristössä se oli vähän pelottava. Tuo voimala on myös kuvattuna paikalliseen 500 dollarin seteliin.
Rahasta puheen ollen maassa vallitsee valtava inflaatio. Sen takia yksi euro on 117 000 Zimbabwen dollarin arvoinen. Tämän vuoksi normaali käyttöraha on 20 000 dollaria, ja kaupassa kuluu helposti miljoona poikineen. Mielettömän valuutan vuoksi pojat auttoivat meitä ritarillisesti asioidessamme paikallisen, hieman köyhemmän väestönosan pitämässä Mbare marketissa. Siellä myytiin lähinnä turisteille suunnattua rihkamaa ja puuesineitä, ja useimmat meistä löysikin sieltä jo muutamia tuliaisia.
Sää on ollut kostea ja kuuma, aurinko paistaa usein ja yhtä usein sataa taivaan täydeltä. Aurinkorasva on käytössä, ja vielä kukaan ei ole palanutkaan. Sitä aletaan pikku hiljaa oikeasti tajuamaan että ollaan Afrikassa.
23. helmikuuta 2006
Olemme nyt kahtena päivänä käynyt Dzivarasekwan, slummialueen ala-asteella, Gombo-koulussa leikittämässä ja opettamassa 1-6 luokkalaisia lapsia. Leikimme lasten kanssa tuttuja leikkejä kuten Leijonan metsästystä ja London bridgeä. Tarkoituksemme on opettaa lapsille leikkien lomassa numeroita, värejä ja mm. hedelmien nimiä englanniksi. Leikkien lisäksi näytimme heille tekemiämme Suomi-portfolioita, joissa on paljon kuvia Suomen luonnosta ja etenkin talvesta ja meidän omista perheistämme. Samalla veimme lapsille myös niitä koulussa keräämiämme vaatteita ja leluja. Jokainen lapsi sai yhden vaatteen ja yhden lelun tai koulutarvikkeen.
Otimme myös itse koko ryhmän yhteisen kummilapsen, 5-vuotiaan Ashley-tytön, jonka koulutuksen maksaminen on nyt meidän kontollamme siihen asti kunnes hän on täysi-ikäinen tai valmistuu koulusta. Ashley on nyt mukana Dzikva Fund Trust -järjestön toimintaa. Järjestön on perustanut suomalainen Seppo Ainamo, ja hänella ja hänen vaimollaan on yli 100 kummilasta. He pitävä yllä tätä AIDS-orpojen järjestöä paikallisten apujen voimin.
Gombo-koulun lisäksi olemme tutustuneet paremmin omaan ystävyyskouluumme. Pojat opiskelevat samanlaisia aineita kuin me. Yksi iso ero oppiaineissa on kielissä, sillä heillä ei esimerkiksi ole sellaista kuin pakkoruotsi. Mutta tuon puutteen korvaa täysin se, että lähes kaikilla täällä on äidinkielenään shona, mutta opetuskielenä joka aineessa on englanti. Se on sama asia, kuin meillä olisi koulussa opetuskielenä ruotsi. Täällä lähes kaikki alle kolmekymmentävuotiaat, vähänkään kouluja käyneet ihmiset, ovat kaksikielisiä. Se on ihmeellinen rikkaus.
Brittiläisenä perintönä kielen lisäksi koulussa näkyy perinteisen brittiläisen sisäoppilaitoksen kuri ja järjestys. Rehtori on koulun pää ja oppilaat osoittavat sen aina korrektilla käytösellä ja kunnioituksella, hänen ollessaan paikalla. Pojat herätetään aamulla viiden aikaan ja hiljaisuus on kello kymmenen aikaan illalla. Afrikkalaiseen tyyliin aikataulu on kuitenkin hyvin joustava, ja ainoa, josta pidetään tarkasti kiinni, on ruoka-aika.
Ruoka onkin täällä vallan erikoista. Se on mielenkiintoinen yhdistelmä perinteistä brittiläistä ruokaa (teetä, paahtoleipää, marmelaadia ja papuja) ja perinteisiä ja paikallisia zimbabwelaisia antimia (maissi, hedelmät). Joka aamu aloitetaan hieman mauttomalla maissipuurolla, joka muistuttaa koostumukseltaan tavallista mannapuuroa. Lämpimillä aterioilla on yleensä aina kanaa. Se on hieman koomista, sillä ennen matkalle lähtöä vannotimme ettemme aio syödä kanaa tai kananmunia matkan aikana ollenkaan, Afrikassa ilmenneen lintuinfluenssa tapauksen vuoksi. Alamme kuitenkin tottua jo kanaan ja syömme sitä ihan mielellämme.
Vapaa-aikana koulualueella pyörimme poikien kanssa, ja olemme myös löytäneet uima-altaan. Olemme viettäneet sen luona aikaa, ja ottaneet aurinkoa. Yksi meistä pääsikin jo aika pahasti kärähtämään auringossa. Eilen koulun alueella myös pidettiin isot koulujen väliset urheilukilpailut. Huomasimme, että kilpajuoksijat juoksevat paljain varpain. Nuorten ryhmähenki on myös uskomaton. Kävimme PE:n katsomossa ja pääsimme keskelle kannustavaa laulua ja huutoa. Ei ihme, että meidän koulumme poika voitti sen kisan jota silloin katsoimme.
25. helmikuuta 2006
Lähdimme eilen Hararesta koulun bussilla, ja kymmenen poikaamme mukanamme matkalle ympäri Zimbabwen maaseutua kohti itäistä ylämaa-aluetta.
Tänään kävimme ratsastamassa, ja teimme kaikki nuoret yhdessä iltaruokamme. Koskaan ei ole pelkästään kasviksista koostuva ruoka maistunut mielestäni niin hyvältä. Emme uskaltaneet nimittäin ostaa lihaa lihakaupassa leijuneen eltaantuneen hajun ja kuumuuden vuoksi.
Illalla HUMAKin tytöt olivat suunnitelleet meille iltaohjelmaa. Meidät jaettiin ryhmiin (kaksi tyttöä ja kaksi poikaa per ryhmä) ja ryhmän tuli tuottaa pienimuotoinen näytelmä ennalta määrätystä, lähinnä hygieniaan tai muuhun valistukseen liittyvästä aiheesta. Me tytöt olemme jatkuvasti puhdistamassa käsiämme käsidesillä, ja pojat lähinnä katsovat meitä virnistellen. Heille hygienia ei ole yhtä tärkeää kuin meille, ja siksi koitammekin opettaa heille sitä, edes vähän tämän viikon aikana.
Luonto on aivan uskomatonta täällä vuoristossa. Aamulla, kun näimme ensimmäisen kerran ikkunoista ulos, tuntui siltä kuin olisi kävellyt keskelle Leijona Kuninkaan lavasteita. Leijonien sijaan ympäriltä löytyy monen moista elävää pikkuölliäistä. Hämähäkkejä ja heinäsirkkoja on niin ulkona, kuin mökkien sisälläkin, ja ne ovat isoja. Keittiön ikkunoihin liimautui pieniä sammakoita ja yöllisessä heinikossa vaani peukalonpään kokoisten punkkien armeija.
27. helmikuuta 2006
Olemme nyt Chilo "Paratiisi" Safari Lodgella. Ilma on tukahduttavan kuuma, ja jopa tuuli on ihmeellisen lämmin. Päivisin lämpötila kipuaa lähelle jopa neljääkymmentä astetta ja hiipuu öisin lähemmäs paria kymmentä.
Tietenkin pääsimme oikeaan turistityyliin safariajelulle. Sen eläinteinbongaussaldo jäi kuitenkin melko huonoksi. Näimme kuitenkin kolme hieman oudosti käyttäytyvää norsua, yksi pahkasika, impaloita, jonkin laisia hyppyrottia ja monia erilaisia lintuja.
Erityisen positiivisena puolena Chilosta mainittakoon uima-allas. Sen äärellä loikoillessa saimme rusketusta ja tutustuimme poikien kanssa vielä entistäkin paremmin. Saimme esimerkiksi tietää että jotkut heistä ovat käyneet joskus Euroopassakin, mutta sen sijaan matkatessamme Zimbabwen maaseudulla, he tiesivät ympäristöstään aivan yhtä paljon kuin mekin. Mutta onhan totta, ettei meitäkään kiinnosta lähteä kotimaan matkalle esimerkiksi Kouvolaan.
Tämän lisäksi saimme kuulla, että vaikka he elävät täällä ikuisessa kesässä ja auringon paahteessa, ja vaikka heillä on tumma iho, on heillä aivan yhtä kuuma kuin meilläkin. Tummakin iho voi ruskettua, ja palaa. Tummaihoisilla näkyvät myös mustelmat, luomet ja arvet aivan yhtälailla kuin meilläkin.
2. maaliskuuta 2006
Matkamme alkaa olla päätöksessä pikku hiljaa, ja olemme tähän mennessä tutustuneet poikiin ja heidän opettajaansa Loiceen erittäin hyvin. Kävimme jopa Loicen kotona ensimmäisen viikon aikana syömässä perinteistä ruokaa (paljon maissia ja kanaa). Loicen kodin lisäksi olemme käyneet myös Princen kotona. Paikallisten asumukset, näiden kahden esimerkin perusteella, ovat hyvin pitkälle "normaaleja" ja niin ovat asumusten lisäksi paikalliset nuoretkin.
Useimmilla pojista on kännykkä, ja monilla on vieläpä Nokian puhelin. Princen kotoa löytyi kannettava tietokone (ja WindowsXP) sekö kannettava DVD-soitin. Pojat kuuntelevat aivan samaa musiikkia, kuin mitä me kuulemme yleisimmillä radiokanavilla ja televisiossa, kuten 50 Centiä ja Jennifer Lopezia. Televisiossa heillä näkyy vain yksi paikallinen, virallinen kanava, mutta sen lisäksi monilla on sateliitti kanavat, joilla he näkevät ohjelmia niin Euroopasta kuin Amerikastakin. He siis tietävät aivan yhtälailla kaikki nykyajan tosi-tv villitykset Selviytyjineen ja Unelmien poikamiehineen. Koska he asuvat myös maan suurimmassa kaupungissa, he käyvät elokuvissakin paljon useammin kuin me täällä Nurmijärvellä yleensä käymme. Ja aivan tavallisten nuorien tapaan he haluavat pitää hauskaa, käydä bilettämässä ja diskoissa.
4. maaliskuuta 2006
Olemme jo matkalla Lontoosta Helsinkiin. Matka on päättymäisillään ja jäljellä on vain roppa kaupalla ihania muistoja ja monta sataa valokuvaa. Koko matka Zimbabwessa oli onnistunut joitakin pikkuseikkoja lukuunottamatta (kuten bussin hajoaminen matkalla Chilosta Antilope Parkiin. Odotimme monta tuntia autokaupassa bussin korjaamista), mutta nekin seikat vaan tuntuivat lähentävän meitä ryhmänä. Tutustuttiin kaikki suomalaiset projektiryhmäläiset toisiimme ja sen lisäksi vielä liutaan paikallisia ihmisiä.
Parhaiten mieleen jäi musiikki. Eikä vain se meidän oma musiikkiesitys koululla, vaan sen lisäksi oli lukuisia eri lauluja, joita lauloimme poikien kanssa yhdessä, niin pitkillä bussimatkoilla kuin virallisimmissakin tilaisuuksissa. Sen lisäksi PE:n poikien marimbojen soitto oli jotain aivan ilmiömäistä, samoin kuin koulun jazz-bändin soitto.
Tuon lisäksi toinen muistamisen arvoinen asia on maanjäristys, jonka ohi nukuin aivan täydellisesti. Alkumatkasta yhtenä yönä oli Zimbabwen naapurivaltiossa, Mosambikissa 7,5 richterin maanjäristys, joka tärisytti myös Hararessa asti. Muut tytöt olivat heränneet siihen, mutta minä ja Laura nukuimme autuaan tietämättöminä mistään. Nukuin myös silloin, kun jälkijäristykset vavahduttelivat Chiloa muutamaa päivää myöhemmin.

Matkan jälkeen
Jennin sanoin
23. maaliskuuta 2006
Kun aikaa on kulunut matkasta, ja siitä on päässyt kertomaan oman koulun nuorille, jotka eivät olleet matkalla mukana, on huomannut monenlaisia seikkoja. On hienoa, että nyt on kokenut jotain erilaista kuin muut, ja on tietoa, jota jakaa muille. Erityisen tärkeää mielestäni ei niinkään ole saarnata kulttuurien eroista ja esimerkiksi köyhimpien väestönosien tilanteesta, vaan ehkä kenties kulttuurien samankaltaisuudesta. Zimbabwelaiset nuoret eivät ole meistä kovin kaukana, kenties ainakaan muuten kuin maantieteellisesti.

Tuijan sanoin
Sillä välin, kuin muut projektilaiset olivat Zimbabwessa, oli meillä koti-Suomessa koulua, ja hiihtoloma. Loman aikana olin rippileirillä isosena, ja siellä oli niin mukavaa, ettei tullut paljoa kaipailtua Afrikassa matkaavia kavereitani. Tuntui vapauttavalta, sillä tiesin että nyt suurin hössötys olisi ohi.
Muiden palattua Zimbabwesta, heillä kaikilla oli hiukset pikkuleteillä ja kasa muistoja mukana. Viimeistään tässä vaiheessa minut valtasi tunne siitä, että olin pudonnut ulos porukasta. Muilla oli omat sisäpiirin juttunsa, ja vaikka ne kerrottiinkin minulle, ei se ole sama asia kuin kokea ne hauskat asiat itse.
Porukasta irtautuminen näkyi myös siinä, ettei minulle kerrottu enää juurikaan Zimbabwe-projektin aikataulusta. Näin ollen sain kuulla esimerkiksi tapaamisista, diskoista ja muista tilaisuuksista vasta jälkeen päin. Olin itse valmis edelleen panostamaan ryhmän aktiiviseen toimintaan, mutta tässä vaiheessa tuntui siltä, kuin minulle ei annettaisi enää edes mahdollisuutta vain siitä syystä, etten ollut matkalla mukana. Toisaalta nyt on melkein koko lukuvuosi puhuttu Zimbabwesta, enkä ole enää ainoa projektin jäsen, joka alkaa pikku hiljaa väsyä aiheeseen. Innostus on nyt aikalailla lopahtanut, mutta olen iloinen siitä, että sillä työllä, jonka teimme kaikki yhdessä ennen matkaa, oli merkitystä.
ELÄMYSMATKALLA ZIMBABWESSA
Takana oli kymmeniä matkaa valmistelevia tunteja, rahankeruutapahtumia, lauluharjoituksia ja luentoja kun kahdeksan Arkadian yhteislyseon kansainvälisyyskurssin opiskelijaa, musiikinopettaja Heli Rättyä ja ruotsinopettaja Birgit Vornanen sekä kaksi HUMAK:in opiskelijaa lähti käsin kosketeltavan jännityksen saattelemana 18.helmikuuta kohti Zimbabwea. Zimbabwehan sijaitsee Etelä-Afrikan liepeillä ja siellä vallitsee trooppinen ilmasto, mikä sopi varsin hyvin lähdettäessä karkuun näitä pariakymmentä pakkasastetta.
Ensimmäisen viikon vietimme ystävyyskoulullamme Prince Edward Schoolilla, joka on rikas, englantilaisia perinteitä kunnioittava poikakoulu. Sen koulualue on aivan valtava, siellä on mm. oma sairaala, kirkko, asuntoloita, pari uima-allasta, pelikenttiä jne. ja koko alue on erittäin hyvin hoidettu.
Sillä viikolla vierailimme muun muassa poikien normaaleilla koulutunneilla, söimme päivällistä zimbabwelaisen perheen luona, leikitimme ja valistimme lapsia Dziwaresekva-slummialueen Gombo-koulussa kolmena päivänä ja jaoimme heille Suomesta tuotuja lahjoituksia ja ennen kaikkea tutustuimme afrikkalaisiin tapoihin, heidän hyvin poikkeavaan aikakäsitykseensä ja näihin kymmeneen poikaan, jotka olivat Prince Edwardin vastaavalla kansainvälisyyskurssilla ja jatkuvasti pitivät meistä huolta.
Päällimmäisenä siltä viikolta jäi mieleen ihmisten väsymätön ystävällisyys ja kohteliaisuus. Minne ja mihin aikaan tahansa menimmekin, meille hymyiltiin, meitä tervehdittiin ja kohdeltiin kuin maailmanluokan julkkiksia. Slummialueella tämä oli samaan aikaan hyvin selkeää, mutta toisaalta myös jotenkin pysäyttävää. Kaiken sen köyhyyden ja kurjuuden keskellä he osaavat nauttia siitä vähästä mitä heillä on ja haluavat vielä jakaa omaa iloaan muidenkin kanssa.
Toisella viikolla lähdimme reissuun kohti Eastern Highlandsia. HUMAK:ien järjestämien aktiviteettien siivellä tutustuimme syvemmin afrikkalaiseen kulttuuriin ja tutustutimme pojat omaamme. Matkan aikana pääsimme muun muassa safariajelulle avo-Jeepeillä, jolloin näimme eläimiä joihin olemme saaneet aikaisemmin tutustua vain television luontodokumenttien kautta. Me myös ratsastimme norsuilla ja eräs ilta jo kauan elänyt haaveemme toteutui, kun saimme nukahtaa moskiittoverkon alle kuunnellen ulkoa kantautuvaa leijonien karjuntaa.
Koko reissun ajan meitä ympäröivät henkeäsalpaavan kauniit Leijonakuningas-maisemat, joita tosin tuli suurimman osan ajasta katseltua bussin ikkunoiden lävitse. Koulubussi, jolla matkustimme, oli sekin aikamoinen elämys ilman ilmastointia ja jousituksia. Nämä pienet puutteet eivät kyllä haitanneet, kun muutenkin bussissa vietetty aika käytettiin toisiin tutustuen, laulaen sekä englanniksi, suomeksi että shonaksi ja ihan vaan jutellen mukavia.
Kotiinlähdön aika tuli ihan liian pian.
Koko matkan aikana koimme paljon ja opimme lukuisia asioita. En kuitenkaan pysty sanomaan matkan suoranaista kohokohtaa, koska koko pariviikkoisessa ei ole mitään mitä en olisi jäänyt kaipaamaan. Kuitenkin yksi tärkeimmistä asioista oli mielestäni se että opimme ymmärtämään ihmisten siellä olevan kulttuurieroista ja välimatkasta huolimatta hyvinkin samanlaisia kuin me. Täytyy tosin myöntää, että en olisi ehkä uskonut ennen lähtöä että kotiin palatessani ikävöisin näin pohjattomasti kymmeniä uusia afrikkalaisia ystäviäni.
Pidän tärkeänä myös sitä, että sitä tajusi slummialueella vieraillessaan kuinka onnekkaassa asemassa itse on kasvettuaan Suomessa. Jollain tavalla osaa nyt pitää enemmän arvossa puhdasta vettä, koulutustasoa jne. kun ne asiat tuntuivat ennen niin itsestäänselvyyksiltä.
Jokaiseen meistä nuo kaksi viikkoa todella jättivät lähtemättömän vaikutuksen ja siksi haluankin lainata edellisvuoden Zimbabwe-matkaajan sanoja: "Ja uskaltaisin väittää, että Zimbabwe valloitti jokaisen meistä sydämestä ainakin pienen palasen."
Tällä kertaa se palanen vain tuntuu olevan koko sydämen kokoinen.
Kirjoittanut Liisa Komulainen
Mukana matkalla olivat myös Mari Kulovesi, Susanna Pakarinen, Sanna Holopainen, Riikka Hatakka, Aino Antila, Jenni Majasalo, Sanna Rajala ja HUMAK:it Taru ja Laura





Zimbabwe 18.2 – 4.3.06, kirjoittanut Susanna Pakarinen
Matkan lähestyessä Afrikkaa ei oikein ymmärtänyt että vihdoin ollaan menossa ja tullaan viettämään siellä kaksi viikkoa. Kaikki olivat innoissaan ja ihmeissään.
Mitähän siellä mahtaa olla ja mitä tulisi tapahtumaan?
Kun saavuimme Hararen lentokentälle kaikki olivat ihan haltioissaan. Näimme pojat joiden kanssa tulisimme viettämään kaksi seuraavaa viikkoa, niiden kanssa oli heti alusta asti kivaa ja tulimme hyvin juttuun. Musiikki oli yhdistävä tekijä jo heti alkumatkasta, sillä lauloimme jo bussissa ennen kuin saavuimme koulualueelle. Tutustuimme nopeasti poikiin ja vietimme monia iloisia, äänekkäitä ja tietenkin hauskoja hetkiä heidän kanssaan jo ensimmäisinä päivinä, vaikka vain leikimme tutustumisleikkejä ja peuhasimme kuin pikku lapset, humakkien ohjaamana.
Meidät otettiin alusta asti lämpimästi ja hyvin vieraanvaraisesti vastaan, oli monia tilanteita joissa se huomattiin. Yksi niistä tilanteista oli ruokailut, istuimme rehtorin kanssa korokkeella kun muut söivät alempana ja meillä oli etuoikeuksia, oma asuinalue, jonne muut eivät saaneet tulla ilman rehtorin lupaa.
Koulun muiden oppilaiden kanssa olimme tekemisissä musiikin ansiosta ja siksi että koulun vanhimmat tulivat pitämään meille seuraa iltaisin, koska muut joutuivat olemaan asuntoloissa tai kotonaan. Se oli mukavaa että sai perspektiiviä myös muista kuin vain kymmenestä pojasta. Olimme myös vierailemassa muutamassa perheessä, jossa olimme hyvin tervetulleita ja saimme nähdä vilaukselta afrikkalaista arkipäivää ja tietenkin ruokaa.
Gombo- koululla oli aivan mahtavaa leikkiä aids- orpojen ja orpojen kanssa, opettaa leikkien avulla heitä ja jakaa heille meidän tuomia vaatteita ja leluja (kiitos lahjoittajille, erityisesti Nurmijärven liikunta toimelle joka lahjoitti meille leikkivarjon, siitä oli paljon iloa lapsille ja uskon olevan myös nykyään, kun saimme jättää sen heille). Meille oli hyvin tärkeää että lapset saivat tuntea itsensä tärkeäksi, jokainen otettiin mukaan ja ilo täytti ne kolme päivää jotka vietimme heidän seurassa. Oli aivan uskomatonta kuinka iloisia lapsia he olivat ja kuinka jaksoivat ottaa ilon jokaisesta pienestä asiastakin, meidän pitäisi ottaa heistä mallia jokapäiväisessä elämässä ja tehdä samoin. Lapset olivat aivan haltioissaan kun saivat edes vähän koskettaa meitä ja saivat meiltä leveän hymyn, se oli heille piristys ja loi toivoa opiskeluun. Sen huomasi joka päivä kun lähdimme pois koululta, lapset kirmasivat sata päin meidän perässämme ja sanoivat:" Nähdään taas huomenna". Siinä tunsi itsensä tärkeäksi, olisi ollut ihanaa olla pidempäänkin siellä koululla ja tutustua niihin muihin Siwarazeguan kouluihin.
Teimme myös "oman retken" kiertäen eripuolilla zimbabwea tutustuen sen luontoon ja eläimiin, historiaan ja ylipäänsä toiseen kulttuuriin. Kävimme maalaiskylässä, jossa huomasi hyvin elintaso erot. Sen mikä meillä on arkipäivää, ei kaikilla ole välttämätöntä. Oli aika karmivaa nähdä se, mutta olen hyvin onnellinen että kävimme, koimme ja näimme sen kaiken. Matkallamme löysimme myös "Paratiisin", Chilon johon me kaikki ihastuimme. Paikkaa ei voi sanoin kuvailla, se oli niin ihana, lämmin, kaunis, vielä parempaa mitä voit edes itse kuvitella. Tällä matkalla "meidän" kymmenen poikaa olivat mukana, matkustimme mini-bussilla jossa oli sisällä kymmenen poikaa, kolme opettajaa, kuski, kaksi humak opiskelijaa ja kahdeksan tyttöä. Tunnelma oli tiivis ja siellä kyseisessä bussissa me vietimme yhteensä n. kaksi vuorokautta, kaikki erilaiset nukkuma-asennot ja tavat ovat nyt varmasti tuttuja. Ehkä niin tiivis matkustaminen edesauttoi meitä tulemaan vielä paremmiksi ystäviksi ja saamaan niin vahvat tunnesiteet meidän ja poikien välille.
Mukanamme suomeen ehkä paras tuliainen oli musiikki ja muistot. Sydämemme jätimme Afrikkaan, sen saivat tullityöntekijät ja muut huomata. Kun lähdimme pois, me kaikki itkimme. Oli aivan lohdutonta jättää pojat sinne, koska emme välttämättä tulisi näkemään heitä enää koskaan. Se tuntui liian raalta, joten päätimme pienemmällä porukalla lähteä vielä sinne takaisin jonain päivänä. Jotta voimme nähdä pojat jos he eivät pääse suomeen ja tavata uudestaan Ashleyn, meidän kummitytön jonka koulun käyntiä me pidämme yllä ja toivottavasti autamme elämän varrella parhain mahdollisin tavoin.