Afrikkaa valloittamassa
Kirjoittanut Anna Huhtinen

Viime helmikuu (2005) oli eräille meistä todella merkityksellinen. Heti vanhojentanssihuuman jälkeen seitsemän kakkosluokkalaista tyttöä pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja suunnistivat rehtori Jaakko Julkusen ja ruotsinopettajan Birgit Vornasen kanssa kohti lentokenttää, valmiina Afrikan valloitukseen. Mukaan kaksiviikkoiselle Zimbabwen-matkalle lähtivät myös 2 HUMAK :in opiskelijaa sekä Syrjälän koulun rehtori kahden opettajan kanssa.
Projektia oli valmisteltu kuukausia ja odotukset matkan suhteen olivat suuret. Takana olivat kymmenet palaverit, Kalevala-produktion useat harjoitukset ja monet muut matkaan liittyvät valmistelut. Koko Zimbabwen matkan suunnittelussa ja toteuttamisessa oli mukana monia ihmisiä. Keskeisimpinä henkilöinä olivat ehkä koulumme äidinkielenopettaja Sisko Pihlajaharju, hänen tyttärensä koreografi Anna Tsatsa sekä koulumme ruotsin opettaja Birgit Vornanen. Rahaa oli tienattu yhdessä erilaisin töin ja talkoin. Olimme myös keränneet erilaisia avustustavaroita, vaatteita ja viemisiä slummialueen kouluun, johon meidän oli määrä mennä käymään. Lähtöaamuna jännitys lentokentällä oli käsin kosketeltava.
Kahden viikon aikana saimme kokea valtavasti. Päällimmäisinä mieliin ehkä jäivät ihmisten lämpimyys ja avoimuus sekä maan mahtava luonto ja eläimistö. Näimme matkan aikana Zimbabwen kahdet kasvot. Toisaalta näimme sen turisteille suunnatun ulkokuoren Zimbabwen turistikohteista, hotelleista, ravintoloista, clubeista ynnä muista huvituksista. Toisaalta taas liikuimme slummialueella kohdaten köyhyyden, nälänhädän, aidsin ja muiden tekijöiden aiheuttamat ongelmat silmästä silmää. Kaikesta huolimatta oli käsittämätöntä ymmärtää miten ihmiset jaksoivat olla niin ystävällisiä ja toiveikkaita kaiken suhteen. He elivät siinä hetkessä murehtimatta sen kummemmin tulevasta.
Asuimme Prince Edward schoolin alueella, koulun sairaalassa. Koulu oli yksi maan hienoimmista
poikakouluista. Alue oli valtava. Sitä ympäröivät kauniisti hoidetut puutarha-alueet, urheilukentät, koulurakennukset sekä poikien asuntolat. Koululla oli myös oma sairaala ja kirkko. Joinakin iltoina pelailimme oppilaiden kanssa koripalloa ja jalkapalloa.
Suuren vaikutuksen meihin tekivät myös Victorianputoukset ja Eteläisen –Zimbabwen luonto. Siellä kaksi meistä teki benjihypynkin ikimuistoiselta Sambian sillalta. Nukuimme yhden yön puumajoissa keskellä luonnonpuistoa ja näimme valtavat määrät eläimiä aivan majapaikkamme ympäristössä. Oli mykistävä kokemus nukahtaa norsujen ja leijonien ääniin taustalla. This was real Africa!
Matkan aikana Prince Edward schoolin koulubussi tuli meille myös läheiseksi. Matkasimme bussilla arviolta noin 3000 kilometriä, mutta matkat eivät suinkaan olleet tylsiä, vaikka toisinaan lämpötilä nousi aika saunamaisiin lukemiin ja tilaakaan ei ollut mitenkään liikaa. Matkat kuluivat tutustuessa, laulaessa ja jutellessa poikien kanssa. Ja niitä hetkiä on tullut jo nyt monet kerrat ikävä.
Kaksi päivää vietimme myös Syrjälän opettajien kanssa Ziwara Sekran slummialueella vieraillen paikallisissa kouluissa. Leikimme lasten kanssa ja saimme pitää oppituntejakin. Työ oli raskasta mutta antoisaa. Oman rasitteensa työhän toi pilvettömältä taivaalta paahtava aurinko. Työskentelimme ulkona, ja paikoin lämpötila nousi neljäänkymmeneenkin asteeseen.
Kaksiviikkoinen kului aivan liian nopeasti. Pian koitti aamu, jolloin oli jätettävä Zimbabwe taakse, ja ryhdyttävä odottamaan elokuun alkua, jolloin osa oppilaista tulee vastavierailulle tänne Suomeen. Hyvästien jättö oli lentokentällä rankkaa, ja harva meistä säästyi kyyneliltä. Tässä kohdin ymmärsin sanonnan "Kun ihminen palaa Afrikasta kotiin, sydän jää sinne" merkityksen. Matka oli onnistunut yli odotusten. Silmämme olivat avautuneet näkemään Afrikan aivan erilailla kuin sinne mentäessä. Olimme saanet matkalta paljon.
Pehmeän laskun meille takasi paluumatkalla yksi Lontoossa vietetty vuorokausi. Matka oli ohi, mutta henkisesti olimme vielä pitkään Afrikassa. Puheet ja mielikuvat jäivät elämään. Ja uskaltaisin väittää, että Zimbabwe valloitti jokaisen meistä sydämestä ainakin pienen palasen.
MATKAPÄIVÄKIRJA
KIRJOITTANUT: Eeva Koskinen
Lauantai 19.2.2005, sunnuntai 20.2

Lento kohti Afrikkaa ja Zimbabwea alkoi klo 16 lähtevällä Finnairin koneella. Vanhojentansseistakaan ei ehditty selvitä kunnolla, kun oltiin jo lentokentällä jännittäen oliko matkalaukuissa ylikiloja. Kenenkään ei onneksi tarvinnut maksaa ylimääräisistä kapsäkeistä, ja niinpä meidän 15 henkinen kirjava joukkomme pääsi astumaan koneeseen. Mukaan lähti me 7 oppilasta (minä, Enni, Mari, Marie, Eeva, Auli ja Anna), Aulin isä Hannu, rehtorimme Jaakko, opettajamme Birgit, Humakit eli Karkki ja Mariska, sekä Syrjälän koulusta kolme opettajaa.
Lontoossa koneen vaihto sujui aikamoisella kiireellä, mutta hyvin selvisimme oikeaan terminaaliin. Lento taisi kaikilta mennä vähän jonkun vaivan potemisessa, ainakin itseäni vaivasi vuoroin mahakipu tai jalkakipu. Lennon kesto oli 10 tuntia, josta suurimman osan torkuin, sillä lensimme koko yön. Kun saavuimme vihdoin Harareen, heti koneesta astuttaessa meitä vastaan iski hyvin lämmin ja kostea ilma. Aurinko paistoi jo täydellä teholla vaikka kello oli vasta n. 6 aamulla. Kun odotimme matkalaukkuja, tuli jo kaksi poikaa, Ashley ja Bee, meitä vastaan. Tunnelmaa latisti hieman se että Marin ja Eevan matkalaukut eivät tulleet, mutta selvittelyjen jälkeen lähdimme kohti Prince Edward Schoolia joko poikien vanhempien autoilla tai koulubussin kyydissä. Matkalla kiinnittyi huomio omituisiin juttuihin; esim. bussin puuttuneeseen sisäkumiin tai outoihin patsaisiin tien vieressä.
Koululle päästyämme joimme kylmät limut jonka jälkeen meidät majoitettiin koulualueella sijaitsevaan sairaalarakennukseen. Me 7 tyttöä siis asuimme samassa huoneessa sairaalassa, opettajat ja Hannu majoittuivat koulun rehtorin taloon ja Karkki ja Mariska lähtivät Gutsan perheen luo. Minä ja Anna pulahdimme rehtorin uima-altaaseen nopeasti ja sen jälkeen söimme aamupalan eli puuroa, munakasta, paahtoleipää ja papuja koulun ruokasalissa. Mahat täysinä tutustuimme koulualueeseen poikien sekä Athanaksen (projektista vastaavan paikallisen opettajan) opastuksella ja lähdimme sitten tutustumaan pääkaupunkiin Harareen autojen kyydissä. Paikallisessa hienossa ostoskeskuksessa söimme jätskit ja kävimme myös tutustumassa Gutsan perheen kotiin. Itselleni oli ainakin yllätys että koti oli hyvin länsimaalaisen näköinen ja siellä oli myös televisiot, stereot ym. Pihalla heillä oli iso kasvimaa ja myös kanala.
Palasimme takaisin koululle ja saimme hetken levähdystauon. Ennin kamera oli hävinnyt mystisesti johonkin, mutta sitä ei koko matkan aikana enää löytynyt. Meidän piti mennä koulun isolle uima-altaalle uimaan, mutta siellä oli oppilaiden tunti kesken, joten minä, Anna ja Eeva pelattiin poikia vastaan jalkapalloa kentällä. Poikien ilmeet oli aluksi aika hämmästyneet kun huomasivat että me osattiinkin potkia sitä palloa. Lopputulos oli tasapeli.
Ennen tervetuliaisillallista koitimme suoriutua suihkussa käymisestä, mikä tarkoitti kylpyammeessa makaamista joko jääkylmän tai tulikuuman hanan alla. Jotenkin siitä selviydyttiin, ja kävelimme nurmikentän poikki illalliselle. Afrikkalaisen aikataulun mukaisesti odotimme ensin 1,5 tuntia, jonka jälkeen Prince Edwardin rehtori saapui paikalle ja toivotti meidät tervetulleeksi ja myös jokaisen "tahon" edustaja lausui muutaman sanan. Ruokana oli kanaa ja riisiä, jälkiruuaksi saimme makeaa vaniljavanukasta ja omenapiirakkaa. Istuimme sekaisin poikien kanssa, välillä oli hieman vaivaantunut olo, ymmärtämisvaikeuksia oli välillä ja kaikkia taisi enemmän tai vähemmän vielä ujostuttaa. Illalla oli aika väsnyt olo, pitkä päivä takana ja jokaisella taisi joku paikka punottaakin auringossa olosta.
Maanantai 21.2

Huolimatta yöllä pauhanneesta kovasta ukonilmasta ainakin itse nukuin hyvin sikeästi. Puoli kahdeksan oli herätys ja kävelimme ruokasaliin aamupalalle; puuroa, pekonia, paahtoleipää ja kananmunakokkelia. Aamiaisen jälkeen bussi vei meidät Harareen turistikierrokselle. Matkasimme Balancing Rocks nimiseen paikkaan missä oli omituisen hienoja suuria kivimuodostelmia. Oppaan mukaan niissä oli aitoja alkuihmisten tekemiä piirroksia, mm. eläimiä ja ihmisiä kantamassa koreja pään päällä. Mieleeni kuitenkin tuli olisivatko ne sittenkään aitoja. Joka tapauksessa ne olivat uskomattoman hienoja kivikasoja.
Matkalla takaisin koululle syömään makaronia ja lihaa, ajoimme Hararen huonon kaupunkialueen läpi. Kerrostalot olivat ränsistyneitä ja joka paikassa oli roskaa. Ihmiset vihelsivät ja jotkut jopa juoksivat meidän perässämme kun ajoimme alueen läpi. Päivällisen syötyämme lähdimme Lion & Cheetah puistoon, missä ensin ajoimme leijonien keskellä sekä myös pienellä safarikierroksella missä näkyi seeproja, gnuita, villisikoja ja impaloita. Varsinaisessa "eläintarhassa" pääsimme silittämään ja leikkimään suloisten 7-kuukautisten leijonanpentujen kanssa niiden tarhaan. Vastaan tuli myös mm. villiapinoita, krokotiileja, hyeenoita sekä urahteleva jättiläiskilpikonna "Tomppa"… Kaikki taisivat olla aika ihastuksissaan, oli hieman erilaisempaa kuin Korkeasaaressa. Snake Worldissa näimme erilaisia afrikkalaisia myrkkykäärmeitä ja liskoja. Saimme pitää niitä jopa sylissä. Mukana retkellä oli Tinashe jolla taisi välillä olla aika tylsää kun pälätimme vaan suomea keskenämme.
Illalla tulimme takaisin koululle ja söimme illallisen ruokasalissa yhdessä muiden oppilaiden kanssa. Kaikki tuijottivat kun astuimme sisään ruokasaliin, oli aika hämmentävää kävellä satojen tuijottavien poikien keskellä! Prince Edwardissa ei ilmeisesti kovin usein näkynyt seitsemää vaaleaa tyttöä kuljeskelemassa. Ruuan jälkeen oli tarkoitus mennä uimaan mutta paikalliseen tapaan se ei onnistunut. Kävimme sitten iltakävelyllä koulun alueella, poikkesimme kirkkoon jossa muutama poika soitti pianoa ja lopuksi istuimme kentällä katselemassa taivaalla välkkyviä hienoja salamia.
Tiistai 22.2

Aamulla minä, Enni ja Marie pääsimme lähtemään Birgitin ja Seppo Ainamon kanssa Dziwaresekwaan missä tapasimme kummityttömme Irenen. Irene oli suloinen ja ihana lapsi, kävimme myös hänen kotonaan. Irene asuu yhdessä isovanhempiensa kanssa, isä oli kuulemma kuollut tuberkuloosiin, mikä voi hyvinkin tarkoittaa aidsia. Isovanhemmat eivät puhuneet englantia, olivat vain kovin tyytyväisen näköisiä ja naureskelivat iloisina. Myöskään Irene ei puhunut montaa sanaa, näytti kuitenkin ymmärtävän mitä me puhuimme hänelle. Irene oli onnessaan kun annoimme hänelle vaatteita ja tavaroita. Olimme luulleet Irenen olevan isompi kooltaan, niinpä kaikki vaatteet olivat hänelle liian isoja. Se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Lisäksi Irene sai penaalin, kyniä ja muutaman laukun, mikä olikin hänellä heti seuraavana päivänä käytössä koulussa. Itse koti oli tyypillinen slummialueen hökkeli; ainoa oikeasti rakennettu osio pieni tila missä oli sementistä valetut seinät ja katto, kalusteita ei ollut yhtään, ei edes sänkyjä. Tilassa oli kaksi huonetta jossa toisessa nukkui Irene ja toisessa hänen isovanhempansa. Varsinaista keittiötäkään ei ollut, vain pellistä kyhätty koppero missä oli pata porisemassa. Maassa ei ollut lattiaa tai mitään suojaa, se oli aika mutainen sateen jäljiltä. Pihalla pyöri paljon lapsia ja naapuritkin olivat asettuneet lähes samalle "tontille".
Kiertelimme Sepon opastuksella ja Irene mukanamme slummialueen kouluissa ja kävimme muutaman ihmisen kotona. Alue oli tyypillistä slummiseutua; paljon ihmisiä, etenkin lapsia, horjuvia hökkeleitä ja todella likaista joka paikassa. Kaikki ihmiset olivat todella ystävällisiä ja iloisia ja halusivat kovasti tulla juttelemaan kanssamme. Lapset juoksivat Sepon auton perässä ja tunsivat ilmeisesti Sepon, onhan hän ainoa valkoihoinen ihminen joka Dziwaresekwassa työskentelee. Sepon kertoessa tämän ihmettelin sitä paljon. Uskomatonta ettei ketään muuta kiinnosta tuon seudun ja ihmisten elämä. Koulut olivat hämmästyksekseni hyvin hoidettuja, ja vaikka lapsia oli paljon, pihat olivat siistejä. Luokkahuoneet ja opettajien tilat olivat sitten niukemmin varustettuja. Irenen koulussa keittola oli sama kuin autio vaja missä naiset keittivät maassa isoissa padoissa puuroa. Seppo oli hankkinut koululle opettajanhuoneeseen pakastimen jossa säilytettiin lehmän lihaa, jota lapset saivat joskus syödä.
Päivällä lähdimme kaikki ostoksille Hararen keskustaan. Athanas, Ashley ja Dickson saivat juosta perässämme ja vahtia meitä hiki hatussa, taisi olla heille aika rasittavaa kun halusimme käydä joka putiikissa ja kauppiaat yrittivät saada meidät ostamaan kaikkea mahdollista. Kaupungilla ei yllätyksekseni näkynyt montaa valkoihoista, myöhemmin sain selville että heillä on suurimmaksi osaksi ihan omat alueensa ja ostoskeskuksensa missä he asioivat. Monet katsoivat meitä pitkään ja laukusta sai pitää hyvää huolta ettei sieltä kadonnut mitään. Athanas ei päästänyt meitä puistoon missä oli monia afrikkalaista tavaraa myyvää kojuja sillä kauppiaat olivat liian innokkaita. Sen sijaan hän vei meidät ison tien varrella olevalle kujalle missä oli pitkällä matkalla monia kojuja. Sieltä jokainen löysi ihania afrikkalaisia esineitä mitä osteltiin tuliaisiksi kotiin.
Illallisen jälkeen saimme vihdoin mennä uimaan isolle altaalle. Pimeästä ja päin lentelevistä lepakoista huolimatta uinti virkisti ja teki hyvää kuuman päivän päätteeksi.
Keskiviikko 23.2

Ensimmäinen Dziwaresekwa-päivä. Aamu kello 10 saavuimme Combo-koululle missä koulun oppilaiden esittämä perinteinen tanssiesitys toivotti meidät tervetulleeksi. N. 160 oppilasta joiden kanssa olimme, jaettiin ryhmiin, ja me puolestamme muodostimme parit. Opetimme ja leikimme lasten kanssa heidän iästään riippuen eri juttuja. Lapset olivat innoissaan kun oppivat uusia leikkejä ja saivat mm. Suomesta tuotuja hyppynaruja ja palloja. Moni halusi tulla juttelemaan meidän kanssamme. Välillä osoitteenpyytäjiä oli jonoiksi asti ja valokuvia ottaessa kaikki halusivat tulla mukaan. Kaikki lapset halusivat meiltä huomiota, välillä tunsi itsensä ahdistuneeksikin kun kymmeniä lapsia pyöri ympärillä. Ja jos jollekin antoi jotain, kaikki muutkin halusivat heti samaa. He olivat hyvin iloisia tulostamme ja kaikki olivat ystävällisiä ja kohteliaita. Myös kummilapsemme Irene oli mukana, hän oli silminnähden iloinen ja ylpeä kun tunsimme hänet, ja heti kun Irene näki minut, hän tuli juosten antamaan pusun poskelle. Ihana lapsi! Koulun opettajat olivat hyvin tyytyväisen näköisiä ja osallistuivat myös innokkaasti leikkeihin. Aluksi olin Marien ja Birgitin kanssa hieman vanhempien lasten ryhmässä. Jokainen esitteli itsensä ja kerroimme heille Suomesta. Osa tiesi jo valmiiksi missä Suomi oli, mutta mainittaessa naapurimaat kaikille ainakin selvisi sijainti.
Jouduin kuitenkin lähtemään opetuksesta pois, sillä menimme Sepon, rehtorin, Syrjälän koulun rehtorin ja Karkin kanssa toiselle koululle vierailulle. Sielläkin meille esitettiin hieno tanssi- ja lauluesitys rumpujen kanssa ja lapset, joita oli satoja, lauloivat meille lauluja. Se oli hienon kuuloista kun kaikki lauloivat täysillä mukana. Vierailun jälkeen Seppo ajoi minut "kampaamoon" missä sain hiuksiini pikkuletit. "Kampaamo" oli oikeasti pieni puuhökkeli missä oli pari tuolia ja sohva. Kampaamotarvikkeita ei tainnut olla lainkaan. Itse kampaaja oli hyvin taitava sormistaan ja letit valmistuivat puolessatoista tunnissa. Odotellessamme Birgitiä lettien laitosta, kymmenet yli-innokkaat pikkulapset saartoivat bussimme. Olo oli kuin julkkiksella kun he heiluttivat bussia ja yrittivät tulla sisään. Ashley ja Dickson taistelivat urheasti puolestamme.
Kun iltapäivällä vihdoin pääsimme takaisin omalle koulullemme kaikki olivat ihan rättiväsyneitä. Ulkona ja paahtavassa auringonpaisteessa vietetyn päivän jälkeen ihot olivat entistäkin punoittavammat. Koulun urheilukentällä oli menossa yleisurheilukisat, siellä oli ilmeisesti eri koulujen edustajia. Kukaan meistä ei taida enää ihmetellä miksi afrikkalaiset pärjäävät etenkin juoksukisoissa. Kävimme illalla taas kävelyllä, saimme mennä katsomaan kun jossain pienessä talossa koulun oppilaat lauloivat uskonnollisia lauluja. Osalla pojista oli jo yöpaidat päällä ja jotkut hyppivät pöydilläkin kun lauloivat. Laulut olivat hienon kuuloisia kun kaikki olivat täysillä mukana, taputtivat ja tanssivat. Myöhemmin saimme kuitenkin kuulla ettemme oikeasti olisi saaneet olla siellä vaikka joku pojista meidät sinne pyysikin. Joidenkin ilmeestä näki kyllä ihmetystä että mitä me siellä teimme, osa taas oli hyvin innokkaita ja halusi meidät mukaan tanssimaan ja laulamaan.
Torstai 24.2

Toinen Dziwaresekwa- päivä. Saimme uudet ryhmät opetettaviksi, tällä kertaa olin Mariskan kanssa ja meillä oli vuorostaan pienemmät lapset. Myös Irene oli ryhmässäni ja halusi koko ajan olla lähelläni. Lapset eivät vielä kovin hyvin osanneet puhua englantia, niinpä opetin heille kuvakorttien avulla sanoja englanniksi. Opetin myös hieman matematiikkaa ja sitten leikimme leikkejä. Kommunikointi oli välillä hieman vaikeaa kun joko lapset eivät ymmärtäneet mitä sanoimme tai sitten me emme osanneet selittää leikkejä englanniksi. Onneksi mukana oli lasten oma opettaja joka tarvittaessa tulkkasi lapsille leikkien sääntöjä. Jaoimme päivän päätteeksi lapsille (jotka olivat olleet kanssamme) Suomesta tuotuja penaaleita, leluja ja vaatteita. Osalle lapsista ei välttämättä löytynyt sopivan kokoisia paitoja tai housuja mutta kaikki näyttivät olevan innoissaan ja vertailivat penaaleidensa sisältöjä keskenään. Harmitti kun kaikki eivät lopulta saaneet mitään, toisaalta tavaroiden tuominen parille tuhannelle lapselle olisi vaatinut oman lentokoneen. Hyvä asia oli että ne lapset keiden kanssa olimme viettäneet kaksi päivää saivat kuitenkin edes jonkin kynän tai paidan. Lisäksi he saivat päivien aikana syötävää meidän tarjoamina.
Lähtiessämme koululta oli liikuttavaa kun jotkut lapset yrittivät antaa meille saamiaan tavaroita lahjaksi. Oli outoa ymmärtää että he halusivat antaa niitä meille vaikka juuri äsken he olivat saaneet ne. Afrikkalaisten epäitsekkyys tuli selvästi siellä esille. Monet olivat surullisia kun lähdimme, ja tavallaan itsestänikin oli haikeaa jättää taakseen suloiset slummialueen lapset, ja varsinkin Irene, mutta illalla oli kevyen helpottunut olo kun sai olla ihan rauhassa ilman että kymmenet lapset hyörivät ympärillä.
Kaupassa käynnin ja uinnin jälkeen jotkut meidän tyttöporukasta pelasivat koripalloa poikien kanssa ja me loput notkuimme kentällä, kunnes silmät alkoivat lurpsahdella niin pahasti että oli pakko mennä nukkumaan. Päivän päätteeksi Marin ja Eevan matkalaukutkin pääsivät lopulta onnellisesti perille.
Perjantai 25.2

Tänään oli vihdoin Kalevala-esityksemme vuoro. Sen olisi pitänyt jo olla tiistaina, mutta hävinneiden matkalaukkujen (taisi olla kyllä muitakin syitä) takia se siirrettiin. Aamulla laitoimme esityspaikan kuntoon. Ennen esitystä seurasimme koulun tilaisuutta, "aamunavausta", jossa ilmeisesti nimitettiin uudet "headboyt" ja myös tiedotettiin erilaisia asioita. Osa meistä tytöistä laitettiin istumaan eturiviin vastapäätä yli tuhatta poikaa, välillä olo tuntui hieman hämmentyneeltä kun monet silmäparit tuijottivat meitä.
Meidän esityksen pitopaikkana toiminut lava ei ollut ihan vaakatasossa, ikkunoita ei saatu pimennettyä eikä Aulille saatu mikkiä hommatuksi, mutta esitys taisi sujua kuitenkin ihan hyvin. Afrikkalaiseen tapaan ongelmia ja viivästyksiä tuli, kunnialla kuitenkin selvittiin. Koulun rehtorikin oli katsomassa esitystä, minkä kyllä huomasi sillä yleisö (pojat) oli esityksen ajan ihan hiljaa. Aplodit olivat ihan kohtuulliset, mutta sen jälkeen tuli kaikille mieleen oliko se ollutkaan niin hyvä. Edellistä ryhmäähän oli kohdeltu melkein julkkiksina Onneksi Birgit paljasti miksi oppilaat olivat olleet hiljaa, rehtorin läsnäolon takia pojat eivät uskaltaneet huudella tai osoittaa suosiota. Tai sitten yksinkertaisesti esitys oli heidän mielestään huono. Mutta toivottavasti ei. Mietimme tyttöjen kanssa myöhemmin että meillä suhtaudutaan ja kunnioitetaan ihan eri tavalla opettajia ja erityisesti rehtoria. Zimbabwessa opettajia ja muutenkin vanhempia ihmisiä kohdellaan paremmin ja kunnioitetaan paljon enemmän ja kunnioitus on aitoa.
Iltapäivästä mentiin sitten ostoksille Vic Fallsin reissua varten, ostettiin paljon vettä ja tietenkin matkalle evääksi sipsiä ym.. Ilta vietettiin poikien kanssa ulkona, ja mös headboy eli Thomas oli mukana. Ensin mentiin keilahallille missä keilasin ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli hauskaa, ja taisin voittaakin omassa ryhmässäni. J Siitä jatkettiin viereiselle klubille. Paikka oli selvästi valkoihoisten suosima, nuoria tyttöjä näkyi minihameissa ja pikkutopeissa. Oma pukeutumisemme ei tainnut olla ihan sitä mitä olisi pitänyt, mutta eipä se menoa haitannut. Musiikki oli hyvää, paikka vaan oli ihan tupaten täynnä ihmisiä ja oli tuskaisen kuuma. Athanas tuli sitten hakemaan meidät joskus puolen yön maissa, koska piti lähteä valmistautumaan Victorian putouksille lähtöön.
Lauantai 26.2

Kahdelta yöllä meidän oma punainen Prince Edward bussimme starttasi koulun pihalta, ja melko pian sen jälkeen kaikki olivatkin jo unessa. Mukaan tuli myös uusia poikia, Joel ja Jonathan, joita emme olleet vielä nähneet. Matkan aikana heräsimme kun tiellä oli hirveitä kuoppia. Luulin jo että rengas lähti, mutta onneksi ei. Rämä bussi, kovat ja ahtaat penkit sekä huonokuntoiset tiet vaikeuttivat nukkumista koko ajan. Pysähtyessämme jollekin huoltoasemalle vessaan, sen edustalla nukkui resuinen lapsi yksin kylmällä paljaalla maalla. Meinasi kyynel tulla silmään. Naisten puoli oli lukossa ja jouduimme käyttämään likaista ja haisevaa miestenvessaa. Eikä vessapaperia tietenkään ollut. Sillä paikalla ei kyllä viivytty turhaa aikaa.
Hienon auringonnousun jälkeen n. klo 9 saavuimme Zimbabwen toiseksi suurimpaan kaupunkiin Bulawayoon. Siellä söimme aamupalan Wimpy's roskaruokapaikassa. Itselläni ja monella muullakin taisi vatsa olla enemmän tai vähemmän sekaisin sen jälkeen. Taas istuttiin pari tuntia bussissa kunnes pysähdyttiin huoltoasemalle syömään eväitä jotka Prince Edwardin rehtori oli meille kiltisti lähettänyt. Ilma oli kuumennut tosi paljon, hiki vaan valui kun päästiin bussista ulos. Huoltamon pihalla istui kaksi pientä rääsyistä poikaa jotka myivät veistettyjä puueläimiä. Annoimme heille kanaa ja voileipiä ja he alkoivat heti nälkäisinä syömään. Tuli surullinen olo kun ajatteli miten he elävät. Isä oli kuulemma sokea ja päivät he kuluttivat samalla asemalla istuen ja kerjäten, sillä kun paluumatkalla pysähdyimme uudestaan huoltoasemalla, he istuivat siellä taas.
Hwangen luonnonpuistoon päästiin vihdoin iltapäivällä. Matkasimme safariautojen kyydissä 13 km savannin poikki majapaikkaamme. Siellä asuimme hienoissa majoissa jotka oli rakennettu puuhun. Vessa ja suihkukin sieltä löytyi, huolena oli vain ötökät jotka pääsivät kulkemaan majassa vaivatta. Onneksi sänkyjen yläpuolelta sentään löytyi (prinsessa-) hyttysverkot. Heti parvekkeelta näkyi suoraan savannille, missä näkyi impaloita ja muita otuksia. Oli upeaa olla suoraan villin luonnon keskellä. Päivällistä syödessämme pystyimme seuraamaan leijonien ja gepardien väijyntää kun ne yrittivät saalistaa impaloita. Onneksi emme nähneet miten siinä lopulta kävi, sillä lähdimme safarille autojen kyydissä. Lähes viisituntisen ajelun aikana näimme monia norsuja, leijonia, krokotiileja, seeproja, apinoita, lintuja ym. Vain kirahvit ja sarvikuonot jäi näkemättä läheltä, mikä vähän harmitti. Jonathan, Joel ja Dickson naurattivat meitä jutuillaan, välillä ei pystynyt keskittymään etsimään eläimiä kun oli niin hauskaa. Kesken kaiken meidät yllätti raju sadekuuro ja ehdimme kastua läpimäriksi ennen kuin opas sai pressun kiinnitettyä yläpuolellemme. Näimme sateen aikana isoja norsuja kylpemässä mutalätäköissä ja suihkuttamassa hiekkaa päälleen.
Oli jo pimeää ja upea tähtitaivas kun pääsimme ajamaan takasin majapaikkaamme kohti. Safariautossa oli valonheitin ja sen avulla näimme monia kymmeniä norsuja jotka olivat tulleet ihan majojemme edustalle juomaan. Mukana oli myös suloisia norsuvauvoja mitä ihasteltiin kauan. Koska alue oli ihan eristyksissä asutuksesta, siellä ei ollut ympäröiviä valoja, vain omalla sähkögeneraattorilla toimivat lamput majoissa ja oleskelupaikoissa. Illallista odottaessamme sähkökatkos sitten tuli ja oli aivan pilkkopimeää. Hieman jännittävää oli, sillä meidän ja villieläinten välissä ei ollut kuin polvenkorkuinen aita, jossa sähkö ei siis toiminut ja läheltä kuuluikin joidenkin eläinten ääntelyitä. Hetken odottelun jälkeen sähkö kuitenkin helpotukseksemme palasi ja pääsimme syömään perinteistä afrikkalaista ruokaa. Väsyneenä mahtavasta päivästä kiipesimme majoihimme ja itse nukahdin heti saman tien kuin laitoin pääni tyynyyn prinsessaverkon alle, missä (toivottavasti) olin turvassa ötököiltä.
Sunnuntai 27.2

Aamu alkoi aamupalalla ja rentoutumisella auringonoton merkeissä. Kuuma oli ja vaikka uima-allas olikin vieressä, ei sinne voinut pulahtaa koska vesi puuttui. Hikoiltiin siinä muutama tunti kunnes oli aika laittaa tavaroita kassiin. Puumajojen edustalla yhdestä puusta tippui käärme joka luikerteli yhteen majaan sisään. Maja ei ollut kenenkään meidän seurueen käytössä, ja paikan työntekijän mukaan se ei ollut myrkyllinen. Oli onni että näimme sen vasta kun olimme lähdössä pois, sillä jos se vihreänkeltainen luikero olisi tippunut puusta edellisenä päivänä, kukaan meistä tytöistä ei taatusti olisi uskaltanut enää kiivetä nukkumaan puuhun.
Muutamien tuntien bussimatkan jälkeen saavuttiin vihdoin Victoria Fallseille. Jo noin kymmentä kilometriä ennen näimme ajotielle asti putouksista nousevat valtavat vesihöyrypilvet. Koko bussimatkalla putouksille raikui monesti iloinen laulu kun vuoroin me ja pojat tai yhdessä laulettiin omia biisejämme. Afrikkalaisilla on upea rytmitaju ja varsinkin muutamat meidän ryhmän pojista olivat kunnon esiintyjiä. Jonathan jopa oli kilpaillut musiikissa.
Vic Fallseilla me majoittauduimme Rainbow-hotelliin, joka oli tosi kiva ja viihtyisä paikka. Siellä oli tosi hienoa, uima-allas ja allasbaari, hyvät aamiaiset ja illalliset sekä siistit huoneet. Alussa nauratti kyltti jossa mainittiin villieläinten oleskelusta alueella, ja seuraavana aamuna kun herättiin, parvekkeen vieressä vilistikin isoja villiapinoita. Huoneisiin asettumisen jälkeen pulahdettiin kaikki viileään uima-altaaseen. Illallinen syötiin hotellilla ulkona, johon meidän ryhmälle oli katettu ihan erikseen omat pöydät. Meitä viihdytti ryhmä joka esitti perinteisiä afrikkalaisia tansseja ja lauluja rumpujen ja hauskojen naamareiden kanssa. Ruokana oli myös afrikkalaista ruokaa, mm. gnun ja impalan lihaa, toukkia, pieniä käristettyjä suolakaloja ja tsa-tsaa eli afrikkalaista maissipuuroa.
Aterioinnin jälkeen kiipesimme hotellin katolle. Oli upean näköistä kun oli pimeää, täysikuu ja katolle näki putousten vesipilvet sen valossa. Leikimme koko ryhmä Karkin ja Mariskan johdolla muutamaa leikkiä, missä piti esittää jotain henkilöitä tai asioita. Pojat olivat jo tulleet paljon tutummiksi ja varmaan leikkienkin avulla ystävyys kehittyi. Vielä jaksoimme leikkien jälkeen lähteä paikalliseen "ostos-keskukseen" missä oli kasino ja klubeja. Tanssimme yhdellä klubilla parisen tuntia, kunnes oli taas nukkumaanmenon aika.
Maanantai 28.2

Vihdoin koitti odotettu hetki, kun aamulla pääsimme katsomaan putouksia läheltä. Pääsymaksusta jouduimme pulittamaan aika summan, mutta kyllä putoukset olivat näkemisen arvoisia. Heti kun pääsimme hieman lähemmäksi vettä, nouseva vesihöyry kasteli meidät, ja välillä olimme ihan litimärkiä mutta onneksi oli niin kosteaa että kuivuimme nopeasti. Vain Hannu viisaana oli ottanut sadetakin mukaan. Lämpötila oli korkea, varmaan lähemmäs 40 astetta ja kosteuden ansiosta kasvillisuuskin oli sademetsämäistä putousten läheisyydessä. Paikalla ei ollut paljoa muita turisteja, vain muutama japanilainen sekä villiapinoita. Putousten löytäjän David Livingstonen patsaskin tuli nähtyä mutta itse pääputous joka oli leveä oli kaikkein mahtavin. Ihan lähelle mentäessä ei edes nähnyt kunnolla mitään sumun takia. Zambesi-joki joka muodostaa putoukset virtaa Zimbabwen ja Sambian rajalla, eli toiselta puolelta näimme jo Sambian maata. Kävelyreissun tehtyämme päädyimme näköalatasanteelle mistä näkyi maiden rajojen ja joen yli menevä silta. Näimme tasanteelta tehdyn benjihypyn, ja itseänikin alkoi tehdä mieli hypätä. Athanas selvitti meille mahdollisuuden mennä sillalle ilman passeja, ilmeisesti hän joutui kuitenkin maksamaan siitä jotain rajan vartijoille. Läpi päästiin ilman suurempia ongelmia, ja niinpä minä ja Anna menimme hetken miettimisen jälkeen ilmoittautumaan ja rekisteröitymään hyppyä varten. Meidän tiedot, painot ym. otettiin ylös ja pikaisen vessassa käynnin jälkeen siirryimme sillalla olevalle hyppylavalle. Itseäni alkoi todella jännittää vasta lavalle päästyä, tuntui että pyörryn siihen paikkaan kun valjaita ja köysiä kiinnitettiin. Hyppy tuntui aluksi pelottavalta ja hurjalta enkä uskaltanut heti alussa aukaista silmiä. Painottomuus oli hurjan tuntuista 111 metrin pudotuksessa, mutta roikkuessani pää alaspäin odottaen miestä joka hinasi minut ylös, tunne oli mahtavan hieno. Annan hypyn aikana istuin sillan alle rakennetulla lavalla, enkä osannut muuta kuin täristä ja ihmetellä miltä hyppy tuntui, olo oli tosi hölmö pitkään. Vielä tuntikin sen jälkeen tärisytti ja pariin päivään en uskaltanut laittaa päätä alaspäin koska sattui niin paljon. Mutta se kokemus on ikimuistoinen enkä ole sitä katunut hetkeäkään!
Wimpy's roskaruokapaikassa käytiin tankkaamassa mahamme täysiksi, sen jälkeen pulahdettiin nopeasti uimaan. Sitten olikin aika lähteä Zambesi-jokiristeilylle pienellä mukavalla lautalla. Meille tarjoiltiin kylmää juotavaa ja pientä naposteltavaa matkan aikana. Aluksen "kapteeni" selitti meille aina mitä eläimiä näkyi ja kertoi niistä. Samalle paatille astui myös sattumalta pariskunta joka oli sukua näytelmämme koreografille Annalle. Risteilyn aikana näimme muutamia haukottelevia virtahepoja melko läheltä, muutamia lintuja ja norsuja juomassa vettä joen rannassa. Pelattiin poikien kanssa korttia, juteltiin mukavia ja katseltiin maisemia aina upeaan auringonlaskuun saakka.
Tiistai 1.3

Täyttävän englantilaisen aamupalan jälkeen pakattiin laukut ja alkoi taas kuuma bussimatka kohti Hararea. Muutamien pysähdyksien kautta iltapäivällä pääsimme välietapille Bulawayoon, missä olimme olleet jo menomatkalla putouksille. Tällä kertaa kuitenkin yövyttiin siellä yksi yö hotellissa. Käytiin syömässä (taas) roskaruokapaikassa ja osa pojista jäi sinne pelaamaan biljardia. Muutamat tytöt kävivät vähän shoppailemassa ja sitten palattiin hotellille. Karkki ja Mariska keksivät meille jälleen hauskoja leikkejä, mm. tyynyn kuskaamista ja murhaajaa. Kaikilla oli hauskaa, mutta väsymys alkoi painaa niin paljon että oli aika mennä nukkumaan. Jotkut yökukkujat tosin jäivät vielä hillumaan hotellin oleskelutiloihin.
Tämä päivä olikin oikeastaan aika vapaapäivä sillä vain istuimme bussissa ja vietimme aikaa yhdessä poikien kanssa Alun perin päivälle oli suunniteltu tiukka ohjelma mutta oli hyvä viettää yksi lepopäivä kun oli jo koettu paljon lyhyessä ajassa. Oli aikaa "sulatella" kaikkea uutta ja vain olla. J
Keskiviikko 2.3

Hararea kohti lähdettiin heti aamiaisen jälkeen. Köröttelyn aikana taas laulu raikui ja naurettiin täysillä poikien jutuille. Huoltoasemalla tankattiin jälleen sipsi- ja karkkivarastoja, sieltä löytyi jopa tuttua KitKattiakin. J Takaisin koululle päästiin ongelmitta ja taas eteen tarjoiltiin isot ruoka-annokset oman koulun ruokasalissa. Taisi olla perunamuusia ja kalaa mikä oli ihan hyvää, mutta sitä oli vain liikaa. Kaikki piti silti tunkea mahaan, en kehdannut jättää lautasta puolityhjäksi. Onneksi oli jälkkärinä herkullisia omppuja, mitä tuli reissun aikana ahmittua aika paljon allergiastani huolimatta.
"Hedarit" eli Prince Edwardin headboyt olivat kutsuneet meidät viideksi teelle, muttei siellä ketään poikia lopulta näkynyt. Siinä sitten juotiin keskenämme teetä ja syötiin kakkua. Bongattiin viereiseltä kentältä Thomas, joka pelasi tosissaan amerikkalaista jalkapalloa ihan kuin koko teekutsut olisivat unohtuneet. Niin kuin kävikin. Myöhemmin kun oltiin sairaalalla pojat tulivat selitellen hakemaan meitä uudestaan "teelle". Teekutsut olivat kuitenkin kaukana sen oikeasta merkityksestä. OHOH…. Nukkumaan mentiin monien naurujen ja ihmettelyiden jälkeen. Todettiin kaikki yhdestä suusta että onneksi ne meidän suomipojat on rehtejä ja kunnollisia juntteja. J
Torstai 3.3

Toiseksi viimeinen päivä! Mieliala oli välillä vähän surullinen, voisi jäädä vielä moneksi viikoksi. Toisaalta oma sänky, perhe ja kaverit odottavat kotona. Päivä käynnistyi taas kerran aamupalalla ja sitten lähdettiin Dicksonin sedän, Tinashen ja Joelin autoilla kiertämään poikien koteja. Aloitettiin Asleystä, jonka koti sijaitsi kaikkein köyhimmällä alueella. Taisi olla aika lähellä Dziwaresekwan aluetta. Hökkeleitä näkyi ympäristössä, mutta Ashley asui ihan siistissä oikeassa talossa. Hän asui yhdessä äitinsä ja siskonsa kanssa ja heillä oli olohuone sekä makuuhuone ja huonokuntoinen kylppäri, talo oli silti melko ahtaan näköinen. Siellä asui lisäksi toinenkin perhe jota emme tosin nähneet. Pihalla riehui kaksi isoa koiraa. Annoimme kaikki jokaiselle pojalle jonkun lahjan, Ahley sai omakseen sinisen Suomi-paidan.
Jatkoimme sitten isomman Tinashen luo. Hänen kotinsa oli jo hienompi, sisällä näkyi jo stereoita ym. Perhettä voisi afrikkalaisen mittapuun mukaan kutsua rikkaaksi. Maren perheen kodissa asui myös Tinashen täti, hänen lapsensa sekä mummo. Meille tarjottiin taas herkkuja ja Tinashen isä kertoili innoissaan juttuja.
Dickson asui myös omakotitalossa jossa asui myös muutamia perheen sukulaisia (isoäiti, vanhempi sisko, setä). Talo näytti hienolta ulospäin, sisältä se oli hieman karumpi ainakin sisustuksen suhteen. Perheen äiti esitteli meille valokuvia ja hänen tekemiään kiviveistoksia. Kävimme pikaisesti myös Dicksonin vanhempien toimistolla.
Jonathan ja Joel asuivat sitten rikkaimmilla ja kaikkein hyvätuloistenpien seuduilla. Mietittiin tyttöjen kanssa että Jonathan ja Joel menivät hieman hiljaisiksi kun näkivät millaisissa oloissa esim. Ashley asui verrattuna heihin. Aikaisemmin pojat eivät olleet ollut kovin paljon tekemisissä toistensa kanssa, luultavasti jotkut eivät ikinä edes olleet käyneet köyhimmillä seuduilla. Hyvin Jonathan ja Joel suhtautuivat mielestäni eroihin, eivätkä mitenkään ylvästelleet ja kehuskelleet rikkaudellaan. Joelin talo oli hyvin iso, monia huoneita ja ulkona oli isot kasvihuoneetkin missä he kasvattavat tomaatteja. Joelin isä esitteli meille metsästämiään villieläinten päitä mitä oli koko talo täynnä. Seinillä roikkui niin seeprojen ja antilooppien kuin puhveleidenkin päitä ja nahkoja. Jonathanin talolle menin Eevan ja Aulin kanssa Tinashen kyydissä, aika hurjaa kyytiä sitten olikin. Rajoitukset ja liikennesäännöt taisi olla aika unohduksissa kun Tinashe paineli ajaa kilpaa Joelin kanssa. Saavuimme lähelle Hararen rikkainta aluetta missä olimme jo yhtenä päivänä käyneetkin. Siellä asui mm. presidentin vaimo, mutta emme päässeet alueelle sisään koska se oli tarkoin aidattu ja vartijat valvomassa. Jonathanin talo oli huikea. Sellaisia ei Suomessakaan kovin usein näe. Kartanon kokoinen keltainen talo sijaitsi kukkulalla mistä oli hienot näkymät alla olevaan laaksoon. Tonttia ympäröi isot aidat ja pihalla oli uima-allas sekä palvelijoille omat asunnot. Oli vastaanottotiski, ruokailuhuoneet 8 makuuhuonetta omine vessoineen ym.. Siinä vaiheessa kaikilla loksahti suut auki kun tajuttiin millainen luksustalo Jonathanilla oli, aivan ääripäissä poikien asuinolosuhteet olivat. Ketään hänen perheenjäseniään emme nähneet, vain yksi palvelija oli talossa.
Talokierroksen jälkeen tuli entistäkin selvemmäksi afrikkalaisten tuloerot. Lähdimme keskustaan vielä tekemään viimeisiä ostoksia ja tuhlaamaan loput rahat sillä zimbabwelaisia dollareita ei voinut enää vaihtaa takaisin. Koko reissun ajan olikin aika rikas olo sillä seteleitä pursusi joka taskusta (arvo ei ollut kuitenkaan aina suuri). Kiertelimme parilla torilla missä myytiin kaikenlaista hauskaa tilpehööriä. Tuli kaikenlaista turhaakin ostettua, mutta ainakin sai paljon muistoja ja hienojakin esineitä mukaan. Välillä tuntui ettei rahoista päässyt millään eroon, viimeiset setelit (liikaa) työnsin lähtiessä lentokentällä johonkin avustuslaatikkoon. Mieleenpainuva hetkikin sattui kun minä ja Mari annoimme esityksessämme olleet sateenvarjot yhden kojupöydän alla oleville itkeville pikkupojille. Poikien ilmeet kirkastuivat heti ja heidän äitinsä kiittelivät ja siunasivat meitä. Oli liikuttavaa nähdä kuinka pieni sateenvarjo voi tuoda ison ilon jonkun elämään.
Välissä loikoiltiin sairaalalla ja käytiin uimassa. Jonathanin säestäessä kitaralla Mariska ja Karkki lauloivat suomalaisia lauluja, taidettiin mekin siinä jotain mukana kiekaista. Oli jo vähän haikeaa. Illalla oli sitten jäähyväisillallinen tenniskerhohuoneella. Paikalla oli kaikkia ihmisiä kenen kanssa oltiin oltu tekemisissä; pojat, heidän vanhempansa, opettajia, muita oppilaita rehtori vaimoineen sekä koulun muuta henkilökuntaa ja taisi olla muitakin paikalle sattuneita. Puheita pidettiin taas puolin ja toisin, kiiteltiin kaikesta ja toivottiin että yhteistyö jatkuu tulevaisuudessakin. Sekä tietenkin söimme taas mahan täydeltä. Lopuksi opetimme pojille letkajenkkaa ja pompittiin sitä ympäri ruokailutilaa. Annoin Beelle, kuka oli "parini", lähtiäislahjaksi Suomesta kertovan kirjan sekä suklaata.
Osa pojista tuli sairaalalle vielä hengailemaan, oli tarkoitus katsoa jokin video mutta tekniikka ei toiminut joten sitten vaan oltiin ja juteltiin, otettiin hölmöjä yhteiskuvia ja sitä rataa. Piti kuitenkin mennä nukkumaan sillä aamulla oli tarkoitus herätä aikaisin lentokentälle. Muutamat yökukkujat taas tosin lähtivät Thomaksen kanssa johonkin seikkailemaan, ja herättivät tietenkin meidät nukkujat ja varmaan muutkin sairaalassa asuvat kolinalla ja hirveällä huudolla kun sairaalan ulko-ovi oli mennyt lukkoon eikä kenelläkään ollut avainta.
Perjantai 4.3, lauantai 5.3

Viideltä herätys ja lentokentälle lähtö. Pienessä punaisessa bussissa oli aika hiljainen tunnelma, kaikkia väsytti eikä kukaan olisi halunnut lähteä. Vasta lentokentällä kun Jonathan, Joel ja Tinashe hyvästelivät meitä, osa porukastamme herkistyi kyyneliin. Olihan se haikeaa lähteä tästä ihanasta, lämpimästä ja ihanien ihmisten maasta kylmään ja vakavaan Suomeen. Mutta olihan sielläkin omat juttunsa mitä kaipasi kahden viikon erossa olon jälkeen. Viimeiset halaukset ja lentokenttäshoppailut ja oli aika siirtyä 10 tuntia kestävälle lennolle. Hyvästi Afrikka!
-------------------------------------------------
Lontooseen saavuttiin paikallista aikaa n. klo 5 mutta perillä hotellilla oltiin vasta yhdeksän maissa. Koneessa ei pystynyt oikein syömään mitään ja itse olin aika nääntymispisteessä. Nälkäisen vatsani avulla löysimmekin lopulta läheltä (yllätysyllätys!) Burger Kingin.
Hotellihuoneessa makoillessamme palasivat kyllä heti Victoria Fallsin ja Bulawayon luksushotellit mieleen. Lontoossa, Euroopan yhdessä hienoimmassa kaupungissa ollessamme saimme huonompaa palvelua ja asuimme huonokuntoisimmissa tiloissa kuin mitä olimme Zimbabwessa koskaan saaneet! Jopa puumajassa asuminen oli upeampaa kuin vetoisessa ja rikkinäisessä kerrostalohuoneistossa yöpyminen. Toisaalta eihän tarkoituksemmekaan ollut missään palatsissa täällä asua, sen verran hintavampia hotellit Lontoossa ovat. Tämänkin havainnon ansiosta mielipiteemme vahvistui; takaisin Afrikkaan heti kuin mahdollista, vaikka saman tien seuraavalla lennolla.
Olihan se kiva Lontoossakin vierailla kun ei siellä ole koskaan käynyt. Käynti jäi aika lyhyeksi, mielumminhan sitä olisi Hararessa vielä viettänyt yhden lisäpäivän. Lontoossa tuli nähtyä Big Benit ja Piccadillyt, ihaninta oli silti shoppailla kun joka kaupasta löytyi omaankin makuun ja tottumuksiin sopivia. Hinnat olivat kyllä ihan toista mihin olimme kahden viikon aikana tottuneet.
Vielä kolmen tunnin lento takaisin Helsinkiin, missä vanhemmat olivat jo kentällä vastassa. Ilma tuntui jäätävältä ja outoa märkää valkoista lunta oli joka paikassa. Vielä yöllä omassa ihanassa sängyssä tuli mietittyä kaikkea kokemaansa, ei osannut vielä palata takaisin normaaliin elämään vielä seuraavallakaan kouluviikolla.
MATKAPÄIVÄKIRJA
KIRJOITTANUT: Marie Orre
ENNEN LÄHTÖÄ..
Tunnelmat on hiukan sekasin ku odottaa vaan innolla vanhojen tansseja eikä edes kunnolla vielä tajua et ollaan parin päivän päästä lähdössä Afrikkaan.....! Meitä pyydettiin kirjottamaan meijän ennakkoluuloista.. vähän aikaa piti miettiä, mut ainakin naisten huono asema ja tosi isot varallisuuserot tulee mieleen.. ja yks on tietenki et mitenköhän ne suhtautuu meihin valkosiin....? Ku kuitenki valtaosa väestöstä on mustia... Saa nähdä millanen meijän reissusta tulee...... J
    1. päivä LAUANTAI
Vihdoin koitti päivä, kun lähdettiin kauan odotetulle reissulle.. Häpeäkseni täytyy myöntää, et pakkaaminen jäi taas samaan aamuun, puolustukseks täytyy kuitenkin sanoo, että vanhojen tanssit sotki pahasti päiväjärjestystä.. Kun päästiin kentälle, melkein kaikki muut olivatkin jo siellä.. ja käytiin vielä kerran läpi aikataulu.. Ensimmäinen lentomatka Lontooseen oli onneks lyhyt, mut matkaa varjosti mun ja Annan viereen istunut minä-tiedän-kaiken-nainen. Onneks me saatiin eliminoituu sen jatkolennolta. Seuraava lento Lontoosta Harareen oliki paljon pitempi ja kännissä ollu britti meuhkas koko yön..
    1. päivä SUNNUNTAI
Vihdoin oli reissaaminen ohi ja päästiin ihanan kuumaan Afrikkaan. J Valitettavasti Marin ja Eevan matkalaukut katos. Meidät jaettiin kahteen bussiin ja matka Prince Edward School’lle alko. Illalla poikien vanhemmat piti meille illalliskutsut ja kauhuks todettiin, et seuraavat kaks viikkoo meijän poikamiesboksina toimis ikivanha sairaala. Loppuillasta päästiin myös Harare-kiertoajelulle..
    1. päivä MAANANTAI
Tänään päästiin käymään Lion and Cheetah Parkissa.. J Nähtiin monta leijonaa ja kolmesataa vuotta vanha jättikilppari. Snake world oli kans ihan huippupaikka, koska päästiin kattomaan erilaisia käärmeitä ja saatiin muutama niistä jopa ottaa syliin, samoin kuin kameleontti ja ilmapallontuntuinen lisko. J Parhaiten jäi ehkä kuitenkin mieleen Balancing Rocks, missä kivet oli luonnonmuodostelmassa sikin sokin päällekkäin ja meitä varten oli jopa maalattu kalliomaalaus. Illalla kauhistutti mennä nukkumaan, ku joka paikassa oli noin miljoona ökkömönkiäistä..
    1. päivä TIISTAI
Aamulla kuultiin, et kolme meist pääsee Seppo Ainamon kans kattomaan Ireneä. Rakas kummilapsemme asui slummialueella ja näytti, et se ilahtu ikihyviks, ku me vietiin meijän vanhoja vaatteita ja koulutarvikkeita sille. Iltapäivällä päästiin näkemään rikkaiden asuttamaa aluetta, mut sisään me ei aidatulle alueelle päästy. Me ihmeteltiin myös yhen talon tasaista kattoo, mut syy selvis. Siihen pääsee laskeutumaan perheen yksityisellä helikopterilla. Eli opittiin, et tuloerot oli Zimbabwessa tosi suuret. Meit shokeeras se, että samana päivänä oltiin nähty myös se Irenen asuinalue, slummialue. Aurinko paisto ihanasti koko päivän.. Lopuks päästiin vähän shoppaamaan ja syömään jätskit.. J
    1. päivä KESKIVIIKKO
Tänään alotettiin meijän kahden päivän mittanen opetustyö slummikoulussa Dzivaresekwassa. Päivä oli älyttömän raskas, sillä lapsii oli satoja ja lämpötilaki oli sen verran korkee, että me kaikki onnistuttiin palamaan.. Kaikesta huolimatta lapset olivat aivan ihania. Marin kanssa saatiin huippuidea adoptoida yki supersuloinen turkoosipaitanen orpolapsi. Toivottavasti nähään se myös huomenna.J Mari ja Eeva saivat kuulla huippu-uutiset, ku Athanas oli hakenu niitten kadoksissa olleet matkalaukut.. J
    1. päivä TORSTAI
Tänään palattiin takaisin slummikoululle, mis mejaettiin kaikki tavarat mitä oltiin tuotu mukana.. Kaikki lapset oli tosi innoissaan.. J Koska me eilen oltiin leikkitty lasten kanssa koko päivä, tänään tyydyttiin lähinnä vain juttelemaan niitten kanssaan. Ku vihdoin opetustyö oli loppusuoralla ja me oltiin pakkauduttu takasin bussiin, suurin osa lapsista keräänty busiin ympärille ja meinas melkein tulla ikkunoista sisään. Illalla päästiin taas vähän shoppaamaan ja myöhemmin me pelattiin Annan, Aulin ja Marrun kanssa korista poikien kanssa.. Peli päättyi yllättaen poikien voittoon. J
    1. päivä PERJANTAI
Aamulla alotettiin meijän tanssiharkat ja iltapäivällä jouduttiin valitettavasti esittämään se meijän mestariteos. Iltapäivaillä oli taas kerran shoppailua. Huomattiin, että alkupäivinä meitä oli huijattu ihan kunnolla rahan kanssa, sillä pojat kerto, ettei niin paljon kannattanu maksaa sellaisesta rihkamasta. Myyjien suruks me tingittiin ankarasti loppupäivä. Illalla vaihettiin vapaalle, kun pojat vei meijät ensin keilaamaan ja sitte paikalliseen baariin. J Ja täytyy kyl myöntää, että paikallisen nuorison ajotottumukset poikkee pelottavan paljon meijän omista.. J . Kaiken tän jälkeen lähdettiin yöllä kohti Victoria Fallsia.
    1. päivä LAUANTAI
BULAWAY:ssa
Tänään päästiin ihan sairaan hienoon paikkaan nukkumaan... Siel oli sellasia isoja puita, mihin
oli rakennettu ’mökit’ sinne keskelle oksistoa.. Sieltä sit päästiin käymään ihanalla
safari-ajelulla.. Me nähtiin leijonia ja tosi läheltä norsuja.. Ainoo vaan et kamala rankkasade
yllätti meijät kesken reissun.. Siel oli myös kirahveja, jotka me tosin nähtiin vaan kaukaa,
seeproja, jotain antiloopin tapasia, yks naurettavan kokonen krokotiili, termiittikekoja,
hyeenoita ja erilaisia lintuja.. kunnon Leijonakuningas-paikka.. J Ku päästiin safarilta pois, oli
ihan säkkipimeetä, ja ku mentiin illalliselle, ni mikäs muukaan ku sahkökatkos yllätti meijät...
no mut onneks se ei kestäny kauaa.. J Sit vaan mentiin nukkumaan puuhun, jossa oli jopa
suihku... vautsi... J J
    1. paivä SUNNUNTAI
Syötiin aika myöhään aamupala, ja lähettiin jatkaa matkaa sinne putouksille.. Sitä ennen me
tosin huomattiin, et niistä samaisista puista, joissa me oltiin viime yö nukuttu, tippu isoja vihreitä
käärmeitä.. Mutta ei siitä sen enempää.. Erittäin traumaattinen kokemus.. J Oltiin taas
hotellilla yötä, missä me oltiin Ennin kanssa kämppiksiä.. J Illalla syötiin ’hienosti’ ja
paikalliset esitti samalla jotain tansseja ihme maskit päässä.. J Karkki ja Mariska keksi jotain
yhteisleikkejä ja sen jälkeen lähettiin jollekki kasinolle, mis oli baari.. Tosin se baari oli ihan
tyhjä, siel oli ehkä 5 tyyppii ennen meitä.. J Väsymys kyl alko taas painaa, joten ihan hyvä et
päästin suht ajoissa nukkumaan.. J

    1. päivä MAANANTAI
Tänään päästii kattoo vihdoin niitä putouksii.. Ne oli kyl ihan älyttömän kokoset.. J Kaikki oli sanonu meille, että moskiittojen takia täytyy pistää mahollisimman valkoset vaatteet, mut loppujen lopuks, kun sielt putouksilt tuli niin paljon vesihöyryy, kaikkien vaatteet oli ihan litimärät.. J Anna ja Marru hyppäs benji-hypyn.. Me oltais menty Ennin kanssa myös, mut se kariutu mun huonoihin polviin ja Ennin huonoon dollaritilanteeseen.. Illalla päästiin Zambesjoelle ihanalle risteilylle, missä me nähtiin paljon virtahepoja, muttei yhtään krokotiilejä.. Norsutkin uskals tulla juomaan sen joen rantaan.. J

    1. päivä TIISTAI
Tänään lähettiin takas BULAWAY:joon ja oltiin taas hotellissa yötä.. Mä olin taas yllättäen Ennin kämppis..J Kun lähettiin kävelee kaupungille, saatii pitkästä aikaa aliarvostettua roskaruokaa!! Samalla kun käppäiltiin tajuttiin, että missään ei näkyny yhtään valkosta, ku kuitenki siel Hararessa niit oli verraittain paljon.. Illalla Karkki ja Mariska veti meille totuus vai tehtävä –leikkiä..
    1. päivä KESKIVIKKO
Tänään palattiin reissusta takasin koululle... Iltapäivällä meille kerrottiin et jätkät olis järjestämässä meille jotain teekutsuja.. no, ku me saavuttiin paikalle, niitä ei näkyny missään.. lähettiin sit jossain välissä pois.. Illalla yks nainen tuli väsäämään mulle pikkulettejä.. taas kerran tuli kutsu juomaan teetä.. kaikki muut tytöt meni kattoo josko tällä kerralla niit jätkiä näkyis... no, jossain vaiheessa se kampaaja soitti sen siskolle ja ne molemmat teki niit lettejä... muuten siin olis varmaan menny koko yö.. Ne letit oltiin just saatu valmiiks ja mä olin just lähössä kattoo mihin ne kaikki muut oli menny, ku kaikki paukkas ovesta sisään ja kilju et ’et ikinä arvaa mitä??!!!’ Kaiken sähellyksen keskeltä mä sain sen verran selvää et ne jätkät oli stripannu niille... Mä sanoin Marille et luojan kiitos mä en ollu siellä, et säästypähän terapia-rahat... Se oli kuulemma samaa mieltä... Vai että tee-kutsut.. J


    1. päivä TORSTAI
Tänään jätkät lupas esitellä niitten kämpät meille.. Oli huvittavaa huomata, et ku lähettii Asleyn talosta ja lopetettiin Jonathanin talolle, et ne meni ihan tarkkaan varallisuusjärjestyksessä.. Huomas kyl, et missä rikkaat asuu ja mis köyhät.. Jonathanin kämppä oli ihan uskomaton, siel oli hullut porttisysteemit, pihaa varmaan pari hehtaaria.. Niitten pihassa oli noin kuus autoo ja niitten ns. eteinen oli meidän oman talon kokoinen respa.. Niitten seinäl oli niitten isän pyydystämä leijona täytettynä.. Niillä oli kuulemma ollut leijonia, kun Jonathan oli ollut pieni.. Se näytti jopa videon, kun sen isä kouluttaa niitä.. Niillä oli vaivaiset seittemän makuuhuonetta kylpyhuoneineen, kokoustilat ja oma uima-allas.. Tänään shopattiin myös vikat tuliaiset.. Illalla meille oli varattu hieno tanssiesitys ja myöhemmin läksiäisillallinen.. Ku kaikki oli pakannu, osa meistä lähti viel kiertelee koulua.. Me murtauduttiin johonkin squas-halliin, mis lepakot yritti tappaa meidät.. Luojan kiitos viimeinen yö siinä kamalassa sängyssä..
    1. päivä PERJANTAI
Tänään lähettiin kohti Lontoota... Kaikki pillitti ku elämänsä hädässä kentällä ettei haluu lähtee... Poikkeuksena oltiin minä ja Marru.. J Lentokoneessa alko kauhistuttaa ku stuertti huomas et toneen katossa oli reikä.... Eikä siinä vielä mitään mut ku se haki lentoemännän paikalle, ni ne totes et paras ratkasu olis laittaa siihen nenäliina paikaks... No, eipä se enää jälkikäteen haittaa ku kone kerran pysy ilmassa.. J

  1. päivä LAUANTAI
Tänään shopattiin ankarasti Ennin kanssa Lontoossa... Oli ihana saada taas normaalia ruokaa...
Lontoon päässä nähtiin vielä Annan kaveri Liisa, joka nukku edellisen yön meijän kanssa siel
hotellissa.. J Ne huiteli Annan kans shoppaamassa koko päivän.. J Onneks lentomatka ei ollu
Suomeen enää pitkä... Harry tuli kentälle äiskän ja iskän kans vastaan.. <3 <3 J

MATKAPÄIVÄKIRJA
written by Auli Hyvämäki

DAY 1 (19.2.2005)

Lukion ehdottoman kohokohdan - vanhojen tanssien jälkeen oli luvassa toinen kohokohta: kauan odotettu matka Zimbabween. Lähtöpäivänä jännitin ja pakkasin vielä viimeisiä tavaroita valmiiksi liian pieneen matkalaukkuun. Taisin myös miettiä jo valmiiksi kuinka kova koti-ikävä minulle
tulisi, sillä tunnetusti olen erittäin kova ikävöimään rakasta perhettäni.
Saavuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle vähän ennen kahta lauantai-iltapäivänä. Kaikki olivat todella innoissaan ja kaikkien perheet olivat saattamassa. Lähtöselvitysten jälkeen meillä oli vielä vähän yli tunti aikaa tehdä viime hetken ostoksia. Perheet oli jo hyvästelty ja kaikilla oli iloinen fiilis.
Lentomatka Lontooseen sujui kommelluksitta ja tämä kolmen tunnin lento antoi esimakua tulevasta yli kymmenen tunnin lennosta Lontoosta Harareen. Saavuttuamme Heathrown kentälle tajusimme kuinka suuri se todella onkaan: Terminaalista toiseen kuljetaan bussilla ja etäisyydet ovat muutenkin pitkiä. Pelkäsimme joutuvamme eksyksiin, mutta löysimme heti ensi yrittämällä oikeaan paikkaan.
Lontoo-Harare lento oli mukava, vaikka tuntuikin pitkältä. Helpommaksi sen teki se, että alkoi olla jo ilta ja ns. luonnollisen kellon mukaan alkoi jo väsyttää. Nukkuminen ei kuitenkaan heti onnistunut, sillä lennolla pyöri hyviä leffoja. Ensin katsoin uutuusleffa Alfien, jossa oli ihana Jude Law! Muut alkoivat sitten mennä vähän ohi, koska Alfien jälkeen minuakin alkoi väsyttää.

DAY 2 (20.2.2005)

Harareen saavuimme noin puoli seitsemän aikaan sunnuntaiaamuna. Mitään aikaerokriisejä ei ollut, sillä Suomella ja Zimbabwella on sama aika. Lentokentällä meitä oli vastassa kaksi Prince Edward Schoolin oppilasta sekä oppilaiden vanhempia ja muita ihmisiä. Kaikki ottivat meidät todella ystävällisesti vastaan. Myös ensimmäinen ongelma oli kohdattu: Marin ja Eevan laukut eivät olleet tulleet, vaan ne olivat jääneet Lontooseen. Asiaa yritettiin selvittää, mutta varmuus niiden saapumisesta saatiin vasta alkuviikosta.
Tervetuliaistoivotusten jälkeen ahtauduimme laukkuinemme Prince Edwardin bussiin ja lähdimme kohti koulua. Kuten arvata saattaa, olimme kaikki erittäin väsyneitä lentokoneessa nukutun yön jäljiltä. Olimme kuitenkin saapuneet paratiisiin, joten virtaa riitti. Koululla joimme tervetuliaismaljat ja tutustuimme tulevaan majapaikkaamme, koulun sairaalaan. Innokkaimmat olivat jo auringonotossa, sillä vaikka kello oli vasta vähän yli seitsemän aamulla, niin oli ihanan lämmintä.
Lähdimme kierrosajelulle Harareen ja koimme jotain aivan uutta. Oli uskomatonta nähdä aivan erilainen kaupunki ja kulttuuri kuin meillä teollisuusmaissa. Näimme Hararen paremman ja huonomman puolen ja ero oli kyllä todella selvä, sillä köyhin alue näytti todella köyhältä. On uskomatonta, että joku oikeasti asuu sellaisissa hökkeleissä, joita näimme. Suomen "köyhät" elävät rikkaasti näihin köyhiin verrattuna. Kävimme myös Karkin ja Mariskan majapaikassa Mr. Gutsan luona. Hänen poikansa Nyasha on yksi niistä pojista, jotka kävivät Suomessa toukokuussa 2004. Nyasha oli kuitenkin nyt New Yorkissa opiskelemassa, joten emme päässeet tapaamaan häntä. Saimme myös maistaa zimbabwelaista jäätelöä ja voin vakuuttaa, että se oli ihan samanlaista kuin meidänkin jäätelömme.
Illalla oli Tervetuliaisillallinen, jossa oli läsnä meidän lisäksemme Prince Edward Schoolin rehtori C.R. Barnes, oppilaiden vanhempia, projektiin osallistuvat pojat ja Headboy Thomas. Illan aikana pidettiin muutama puhe ja esitimme myös suomalaisen laulun.

DAY 3 (21.2.2005)

Ensimmäinen yö sairaalahuoneessamme oli rauhallinen: Liskot, hämähäkit ja muut ötökät eivät tehneet yön aikana yllätyshyökkäystä, mikä oli ihan hyvä. Zimbabwelaiset hämähäkit ovat nimittäin vähän eri kokoluokkaa kuin suomalaiset! Aamupalan jälkeen oli lähtö eilistä paremmalle Hararen kiertoajelulle. Kävimme Lion & Cheetah puistossa. Siellä oli kaksisataa vuotta vanha kilpikonna nimeltä Tom, josta syntyi matkamme vitsi. Tomppa on nimittäin elänyt aika kauan yksin ja sitten se alkoi, no... painokelvotonta. Mutta se ääni mikä siitä lähti!!! Vierailimme myös Snake Worldissa, jossa oli paljon käärmeitä, niin isoja kuin pieniäkin. Näimme myös albiinoalligaattorin, vai oliko se krokotiili?! No jompikumpi.
Kaikkein uskomattomin nähtävyys oli kuitenkin Balancing Rocks eli tasapainoilevat kivet. Ne olivat aivan luonnottomia! On uskomatonta miten ne voivat pysyä niin.
Teimme myös pienen slummialueen kiertoajelun. Illalla olimme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet muuta kuin olla. Kävimme syömässä samaan aikaan koulun poikien kanssa ja kuulosti uskomattomalta kun he yhteisen ruokarukouksen jälkeen istuutuivat kaikki yhtä aikaa. Se oli jotenkin juhlallinen ääni, sillä heitä oli reilusti yli sata.

DAY 4 (22.2.2005)

Pääsimme vihdoin tutustumaan poikien oppitunteihin. Osa meistä oli lähtenyt käymään kummityttömme Ireenin luona, joten me loput saimme luvan kierrellä tunneilla ja pystyttää koulun kirjastoon valokuvanäyttelyn, joka oli tuotu Suomesta asti. Mukana oli niin oppilaiden töitä kuin valokuvia vanhojen tansseista. Oppitunneilla käydään läpi vain olennaisimmat asiat ja kaikki muu opiskelu jää oppilaan omalle vastuulle. Ei siis ihme, että pojat sanoivat, että illat kuluvat normaalisti opiskeluun ja läksyjen tekoon.
Iltapäivällä lähdimme ensimmäisen kerran shoppailemaan. Marille ja Eevalle se oli ihan välttämätöntä, sillä heidän matkalaukkunsa eivät olleet vieläkään saapuneet. Jouduimme sen takia myös lykkäämään Kalevala esitystämme, sillä osa rekvisiitasta oli tyttöjen laukuissa. Olimme aluksi rahojen kanssa ihan sekaisin, mutta lopulta rahankäyttö alkoi sujua.
Paluumatkalla yritimme päästä käymään rikkaiden alueella, mutta sinne oli portit, joita vartioitiin, eikä meitä päästetty sisään.

DAY 5 (23.2.2005)

Tänään kävimme Dzivaresekwan slummialueen koulussa opettamassa ja leikkimässä lasten kanssa. Lapset olivat tosi iloisia nähdessään meidät ja kaikki kysyivät mitä kuuluu ja halusivat myös kätellä. Silloin tuli HIV/AIDS asia ensimmäisen kerran koko matkan aikana mieleen. Joistain lapsista näki heti, että he ovat sairaita. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt heidän innostustaan lainkaan.

Päivä oli tosi antoisa, sillä kyllä sitä aina ajattelee, että köyhyyttä on olemassa, mutta nyt pääsi itse omin silmin näkemään ja "kokemaan" mitä oikea köyhyys on. Illalla oli kyllä pirteä olo ensimmäistä kertaa saapumisemme jälkeen, mutta jotenkin päivän kokemukset tuntuivat raskailta. Ei ole helppoa katsella köyhyyttä ja miettiä, että olenpas onnekas, kun minulla on vanhemmat hengissä, hyvä koti, rahaa ja kaikkea ylellisyyttä, joka sillä hetkellä tuntui niin turhalta.
Päivän ehdottomasti onnellisin tapahtuma oli se, että Marin ja Eevan matkalaukut tulivat vihdoin perille. Karkki ja Mariska myös kertoivat, että Thomas ja jotkut muut pojat olivat ehdottaneet jotain yhteistä ohjelmaa jollekin illalle.

DAY 6 (24.2.2005)

Olimme taas tänään Dzivaresekwan slummikoulussa. Jatkoimme eilisiä leikkejämme ja jaoimme tuomamme tavarat lapsille, jotka olivat työskennelleet kanssamme nämä pari päivää. Vaatteita, penaaleja, kyniä ja kumeja sekä reppuja oli vaikka millä mitalla, mutta silti ne loppuivat jotenkin kesken. Monet lapset jäivät ilman ja varsinkin ne, jotka eivät olleet kanssamme leikkineet tulivat kysymään mitä heidän pitäisi tehdä saadakseen jonkin tavaran. Se oli aika surullista katsottavaa, sillä vaikka teimme monet iloisiksi, niin monet tulivat surullisiksi jäädessään ilman.
Iltapäivällä kävimme taas shoppailemassa ja illalla pidimme hauskaa koulun poikien kanssa. Anna, Marie, Eeva ja minä palasimme poikien kanssa korista, emmekä lannistuneet vaikka pojat olivatkin kymmenen kertaa parempia kuin me. Juttelimme poikien kanssa pitkään, sillä he halusivat kuulla Suomesta ja me Zimbabwesta. Viimein kello alkoi olla jo paljon, eivätkä muut tytöt oikein halunneet jättää minua yksin poikien kanssa, joten lähdimme iltatouhuihin.

DAY 7 (25.2.2005)

Aamulla meillä oli näytelmäharkat. Pääsimme vihdoin esittämään näytelmämme, jonka valmisteluun oli uhrattu monta viikonloppua, mutta oli se sen arvoista, sillä näytelmästä tuli hieno. Ainoa ongelma oli se, ettei minulla ollut mikrofonia, joten jouduin huutamaan ääneni käheäksi, että yleisö kuulisi jotain. En tiedä kuulivatko he tai ymmärsivätkö he puheestani mitään, mutta he pitivät näytelmästä.
Näytelmän jälkeen lähdimme syömään ja sitten lähdimme ostamaan vettä ja muuta evästä. Olimme nimittäin lähdössä seuraavana yönä kahden aikoihin Victorian putouksille. Myöhäinen ajankohta siksi, että putouksille oli noin 1000 kilometrin matka.
Iltapäivällä kävimme uimassa koulun uima-altaassa. Oli ihanaa päästä vilvoittelemaan, sillä päivisin oli todella kuumaa. Illalla lähdimme poikien kanssa discoon ja keilahallille. Meillä oli tosi hauskaa! Zimbabwelainen discokulttuuri on hiukan erilainen kuin meillä täällä Suomessa. He eivät juo paljon ollenkaan alkoholia, eivätkä he myös polta kovinkaan paljon. Se on oikeastaan ihan hyvä, koska on ärsyttävää, kun humalaiset tulevat sönköttämään jotain epämääräistä.
Puolenyön aikoihin lähdimme takaisin koululle, jotta olisimme valmiina lähtemään Victorian putouksille, kun kyyti tulisi. Muutama meni hetkeksi nukkumaan, sillä aikaa kun toiset vielä pakkasivat loppuja vaatteita matkaa varten. Bussi tulikin pian ja nukahdin aika saman tien

DAY 8 (26.2.2005)

Aamulla heräsin siihen, että tunsin jonkun pään olkapäälläni. Bussi oli aika ahdas lähes kahdellekymmenelle henkilölle, joilla oli isoja laukkuja mukana. Pian saavuimme Bulawayoon, jossa menimme aamupalalle ja pidimme pienen shoppaustauon. Jatkoimme kuitenkin matkaa ja iltapäivällä saavuimme Hwangen luonnonsuojelualueelle, jossa sijaitsee myös Safaripuisto.
Ensin saavuimme mukavan hotellin pihaan, mutta yllätykseksemme se ei ollutkaan meidän hotellimme, vaan meidän "hotellimme" sijaitsisi keskellä safaria.
Niinhän siinä kävi, että "hotellimme" olikin puumaja. Jakaannuimme N. neljän hengen ryhmiin ja kävimme siistiytymässä puumajoissamme safariajelua varten. Anna, Eeva, Marleena ja minä ahtauduimme samaan autoon Dicksonin, Johnathanin ja Joelin kanssa. Ajelulla näimme norsuja, impaloita, seeproja ja vaikka mitä eläimiä. Tämän jälkeen olimme yhtä mieltä siitä, että olimme vasta nyt nähneet oikean Afrikan. Ne kaikki eläimet ja se tuoksu... Se oli aivan uskomatonta.
Saapuessamme takaisin puumajoillemme oli jo pilkkopimeää, mutta autojen valonheittimien avulla näimme, että viereisellä savannilla oli yli 50 norsua.
Illallinen sujui mukavasti kokemuksia vaihtaen kynttilöiden valossa, sillä alueella oli sähkökatkos.

DAY 9 (27.2.2005)

Nautimme myöhäisen aamupalan auringonpaisteessa ja otimme aurinkoa. Tänään oli ensimmäinen vapaampi aamu, eikä ollut kiire mihinkään. Jatkoimme matkaa vasta lounaan jälkeen. Matka oli pitkä, joten ajankuluksi lauloimme yhdessä ja erikseen ja tunnelma oli katossa. Vasta myöhään iltapäivällä saavuimme hotellille Victorian putouksille. Hotelli oli aivan upea ja sen katolta näkyi putousten aiheuttama sumupilvi. Vaihdoimme pikaisesti uimapuvut ja menimme altaaseen uimaan.
Illallisen nautimme zimbabwelaisittain ja saimme samalla katsella zimbabwelaisia lauluesityksiä. Illallisen jälkeen oli luvassa Karkin ja Mariskan järjestämiä tutustumisleikkejä. Niiden jälkeen lähdimme discoon. Kello oli jo paljon, mutta kaikki nauttivat ja pitivät hauskaa.

DAY 10 (28.2.2005)

Aamupalan jälkeen suunnistimme yhdelle maailman seitsemästä ihmeestä. Victorian putoukset olivat aivan uskomattomat! Matkan aikana olimme nähneet vain tyhjiä jokia, joten se vesimäärä oli uskomaton! On vaikea kuvailla putouksia, sillä se pitäisi nähdä ehdottomasti omin silmin. Sanon vain, että ne olivat hienointa, mitä olen koskaan nähnyt.
Pääsimme käymään Sambian ja Zimbabwen välisellä sillalla ja Anna sekä Marleena tekivät benjihypyt 111 metriä korkealta sillalta. Itse en olisi ulkaltanut hypätä, vaikka etukäteen puhuinkin, että hyppään. Illalla kävimme Zambes-joella risteilyllä ja näimme virtahepoja, krokotiileja ja norsuja. Hotellilla leikimme Karkin ja Mariskan järjestämiä leikkejä ja juttelimme poikien kanssa. Kaiken kaikkiaan päivä oli aivan uskomaton.

DAY 11 (1.3.2005)

Lähdimme aamulla kohti Bulawayoa. Ajoimme yhtämatkaa iltaan saakka. Perille saavuttuamme veimme tavarat hotellihuoneisiimme ja lähdimme pitsalle. Sen jälkeen vuorossa oli Karkin ja Marissan leikkejä ja heidän lopetettuaan me tytöt innostuimme pelaamaan poikien kanssa "totuutta ja tehtävää". Anna, Eeva ja minä jäimme vielä pelaamaan korttia poikien kanssa muiden lähdettyä nukkumaan.

DAY 12 (2.3.2005)

Saavuimme viiden aikaan iltapäivällä perille Prince Edward Schoolille. Samantien oli vuorossa teehetki poikien kanssa. Myöhemmin illalla koulun prefectit ja headboy Thomas kutsuivat meidät viettämään iltaa kanssaan. Päivä bussissa istumisineen oli ollut kuitenkin raskas ja kävimme melko aikaisin nukkumaan.


DAY 13 (3.3.2005)

Aloitimme päivän talokierroksella eli kävimme tutustumassa poikien koteihin. Siinä huomasi, että osa pojista oli rikkaita ja osa köyhiä. Talokierroksen jälkeen Athanaksen ystävä teki hiuksiini pikkuletit. Minua harmitti, kun en sen takia päässytkään ostoksille, joille muut sillä välin lähtivät. Se oli nimittäin viimeinen hetki päästä ostoksille, seuraavana päivänä lähtisimme kotimatkalle. Olin sopinut pikkulettien tekemisestä jo edellisenä päivänä enkä halunnut tuottaa pettymystä Athanaksen ystävälle perumalle sen viime hetkellä.
Iltapäivällä hengailimme kämpillämme sairaalalla, Johnathan soitti kitaraa ja osa meistä lauloi. Alkoi olla jo haikea olo kun tiesi sen olevan viimeinen ilta yhdessä. Seuraavana aamuna lähtisimme jo aikaisin.
Kuuden aikaan illalla tarjoiltiin jäähyväisillallinen. Rehtorimme Jaakko Julkunen, Birgit, headboy Thomas, Mari sekä Prince Edwardin rehtori C. R. Barnes pitivät puheen. Illallisen jälkeen kävimme keräämässä valokuvanäyttelyn pois ja Thomas ja Mbii kierrättivät meitä koululla. Pääsimme näkemään squash-salin, joka oli täynnä lepakoita. Pojat veivät meidät myös katsomaan poikien asuntolaa, mutta sisään emme tietenkään päässeet, koska osa pojista oli jo nukkumassa. Palasimme sairaalalle, jossa Thomas ja Mbii opettivat meille zimbabwelaisia lauluja. Tunnelma oli haikea ja minusta tuntui, etten malta enkä voi käydä tänä iltana nukkumaan, koska huomenna pitäisi lähteä enkä haluaisi vielä lähteä.

DAY 14 (4.3.2005)

Herätys oli aamulla klo 5. Bussi tuli hakemaan meitä kuudelta. Kukaan ei olisi halunnut vielä lähteä ja olimme surullisia siitä, että joutuisimme jättämään ihanan Zimbabwen ja erityisesti Prince Edwardin Schoolin poikineen taaksemme. Joel, Johnathan ja Tinashe tulivat saattamaan meidät lentokentälle. Olimme kaikki itkuisia, jopa pojat. Halasimme toisiamme ja lupasimme meilailla. Kukaan meistä ei olisi halunnut lähteä kotiin. Sitten oli lähtöselvityksen ja hyvästien aika. Sillä hetkellä ei lohduttanut se, että näkisimme pojat seuraavan kerran puolen vuoden kuluttua Suomessa.
Lentomatka Lontooseen kului haikeissa tunnelmissa.
Illalla saavuimme Lontooseen. Ennen matkaa olimme ajatelleet sen olevan koko matkamme kohokohta, mutta olimmekin kaikki niin väsyneitä, ettemme jaksaneet lähteä illalla mihinkään diskoon. Olimme sitä mieltä, että Zimbabwe oli paljon upeampi kokemus kuin Lontoo voisi ikinä olla. Niinpä kävimme vain syömässä ja painuimme pehkuihin.

DAY 15 (5.3.2005)

Aamupalan jälkeen lähdimme kiertämään Lontoota ja shoppailemaan. Voin sanoa, ettei se Big Ben olekaan niin iso kuin luulisi. Yhden aikaan oli määrä olla takaisin hotellilla, sillä lentokentällä piti olla ajoissa.
Kentällä alkoi vihdoin tuntua siltä, että on kiva päästä kotiin. Loppujen lopuksi oma koti tuntui niin ihanalta ajatukselta, että ihmettelin kuinka olin ollut niin vastahakoinen lähtemään Zimbabwesta. Tässä kohtaa voisinkin sanoa, ettei se koti-ikävä, josta alussa puhuin, vaivannut koko matkan aikana. En tiedä oliko sillä osuutta asiaan, että isäni oli matkalla mukana, mitä kylläkin epäilen, mutta siis en kärsinyt minkäänlaisista koti-ikävän tunteista.
Helsinkiin saavuimme yhdeksän aikaan illalla ja oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa äiti ja pikkuveljet. Parasta oli kuitenkin se, että illalla pääsin ihanaan ikiomaan sänkyyni nukkumaan!
.
Matkapäiväkirja Zimbabwesta,

kirjoittanut Mari Valkama

Aloitetaan matkan jälkeisestä elämästä. Oli uskomatonta huomata, miten kulttuurishokki meni luultua päinvastaisesti. Matkalle lähtiessä oli tiedossa, että uutta ja erilaista tulee vastaan todella paljon, ja siihen jotenkin osasi varautua, vaikkei tiedossa kuitenkaan ollut mitään sen tarkempaa. Kotiin paluun luultiin sujuvan hyvin, mutta kun takaisin arkeen palaaminen ei sujunut täysin ongelmitta. Koulurytmistä oli erityisen vaikea ottaa kiinni. Vaikka pois oli vain viikon, ehtii lukion rytmissä tippua kärryiltä jo aika pahasti. Ei oikein tiennyt mistä kiinni ottaminen pitäisi aloittaa, joten se jäi vähän viime tippaan. Ottaen huomioon että nytkin matkasta on kulunut jo viisi viikkoa, ja tätäkin aloin vasta nyt väsäämään, deadlinen uhkaavasti lähestyessä! juu juu, selityksiä selityksiä...! Yritän kuitenkin parhaani mukaan muistella matkaa...
Jo ennen matkaa tapahtui kaikenlaista. Päälimmäisenä tietysti joka tytön toinen päivä prinsessana, wanhojen tanssit. Lähtöä edeltävät kaksi päivää menivät matkan kannalta täysin ohi kavereiden kanssa pyörähdellessä ympäri pitäjää... Tähän kun lisää stressin siitä, ettei majoituksesta Afrikan päässä ollut mitään tietoa, oli sählinki aika täydellinen. Jokainen vuorotellen uhosi ettei ole lähdössä matkalle ollenkaan, ja loput yritti rauhoitella. Säälin Jaakkoa ja Birgitiä, kun he yrittivät saada meitä vakuuttumaan että kaikenlaista siellä tapahtuu, mutta kaikesta selvittäisiin yhdessä.
Matkaan lähdettiin 19.3. Helsinki-Vantaan lentokentältä 16.00, siitä lennettiin Lontooseen. Matkalle lähtiessä tosiaan tiedettiin, että mitä vaan voi sattua, mutta kun ensimmäinen vastoinkäyminen sattui minun ja Eevan kohdalla jo Lontoossa, meinasi parku päästä: eihän meillä ollut matkalippuja! Onneksi oli jonkin näköinen todistus siitä, että ne oltiin jossain vaiheessa ostettu, ja päästiin sitten muiden mukana koneeseen. Voi sitä lentovirkailija raukkaa kun hänelle kiljuttiin Amazing Race-tyylisesti, ihan kuin se hänen vikansa olisi ollut! Sitten se parku pääsi: Harareen kun päästiin, tajuttiin että vaikka itse oltiin perillä, matkalaukut olivat vielä Lontoossa. Niiden perään vähän aikaa itkettiin ja kirottiin, ja siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli kääntyä 180astetta takaisin kotiin! Mutta lopulta siitä tuli vain hauska vitsi: "Taidanpa laittaa sen punaisen paidan... Ei, en laitakaan, sehän on Lontoossa!". Ja onneksi muut tytöt ystävällisesti lainailivat kaikkea mitä me tarvittiin. Ensimmäinen päivä oli tuskaa, se tuntui niiiiiiin pitkältä. Aamulla saavuttiin aikaisin, eikä meille oltu suunniteltu mitään ohjelmaa, koska meidän ajateltiin haluavan majoittua rauhassa. ...niin, sekin tosiaan selvisi missä nukuimme. Saimme nukkua kaikki yhdessä koulun sairaalassa, ja vaikka aluksi kuolleet mummot ja lapsivedet pelottivatkin(minä ja minun vilkas mielikuvitukseni!), olimme kahden viikon jälkeen oikein tyytyväisiä tähän ratkaisuun! Ensimmäinen päivä päätettiin welcome dinnerillä, ja sitten päästiin nukkumaan. Silloin näimme(tai Auli näki) ensimmäisen kerran Tompan, Headboyn (isoine dumbo-korvineen!)! Nyt alkaa oikeasti muisti pettää, ei enää mitään hajua, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat! Mutta yritetään...
Toisena päivänä taisi olla Harare-kierroksen ja eläinten vuoro...? Harare-kierroksella käytiin ostoskeskuksessa ja vielä jossain muuallakin, sekä Karkin ja Mariskan (alias Humakit) "kotona"! ...se oli ensimmäinen virallinen kosketus paikalliseen elämään! He nimittäin asuivat Nyashan perheen luona. Kierros meni vähän pimennossa, ympärillä oli paljon uusia ihmisiä, joita kaikkia kiinnosti meidän asiat ja olot hirveästi, joten aika meni oikeastaan siihen... Sitten kaikki kuitenkin kirkastui: JELLONIA!!! Nähtiin ihka oikeita eläviä jellonia! Se oli hurjaa, vaikka onhan niitä tietenkin Korkeasaaressakin nähty, mutta hurjaa se oli silti! Paljon muitakin elukoita nähtiin, seeproja, apinoita ja jotain ihme gaselleja! ...niitä ne ei tosiaan ollut, mutta se kuvaa parhaiten. Sitten tuli ehkä matkan kauhein kohokohta: Tomppa2! Se kauhea ääninen kilpikonna betonimuuri-ressukan kimpussa! Ääni kaikuu korvissa vieläkin!! No joo, ei siitä sen enempää, joku vielä järkyttyy jos yksityiskohtia alan kertomaan, minä ainakin järkytyin!
Ennen Victoria Fallseille lähtöä vietimme kaksi päivää Dziwarezekwan slummialueella yhdessä koulussa lapsia opettaen ja heidän kanssaan leikkien. Siellä tavattiin Irenekin! Se oli aikamoinen kokemus, siellä viimeistään tajusi maan järkyttävät luokkaerot ja sen mielettömän köyhyyden, mikä joidenkin kohdalla oli... Ei voinut käsittää, miten onnellisiksi lapset tulivat meidät nähdessään, Suomessa ketään ei hetkauta jos menemme johonkin siellä olimme idoleita joka paikassa. Oli jännää huomata, että vaikka lapset varmaan tiesivät meidän tuovan heille tavaroita, heille ne ei ollut se tärkein. He halusivat vain olla meidän kanssa, kysellä asioita ja leikkiä! Vaikka tekemistä koulussa oli riittänyt pidempään, oli se ainakin omalla kohdalla suuri helpotus, kun sinne ei enää tarvinnut mennä, se oli oikeasta ahdistavaa!
Perjantai-iltana, ennen putouksille lähtöä, käytiin bilettämässä Afrikan-tyyliin! Mentiin jonnekin klubille toisella puolella kaupunki, ja yhtäkkiä valkoihoisia olikin ympärillä niin ettei sekaan meinannut mahtua! …se oli oikeastaan ainoa paikka koko matkan aikana, missä niitä näkyi niin runsain mitoin. Ja meillä oli ihan liian paljon vaatetta päällä, sikäläiseen juhlamuotiin, suru oli kova kun huomattiin että bikinit jäi kotiin…! Sitten alkoi neljä päiväinen matka Vic Fallseille! Nyt oli koko porukka kasassa, loputkin pojat tulivat matkalle mukaan. Matkaan lähdettiin muistaakseni kahden aikoihin yöllä, ja vaikkei bussi ollut kovin luksus-laatua, uni kuitenkin maittoi. Ankea herätys tuli kuitenkin, kun heräsin kauheaan tärinää ja Marrun huutoon: "Rengas irtosi!" Eihän se oikeasti mihinkään irronnut, mutta olisi siitä töyssytyksestä niinkin voinut ihan hyvin päätellä! ...tämän reissun aikana tuli kyllä huomattua, että Suomessa tiet ovat oikein hyvässä kunnossa: moottoritielläkään ei ole yhtään reikää asfaltissa! Pitkä ajomatka sujui laulaen erilaisia lauluja, välillä suomeksi, välillä shonaksi tai englanniksi, silloin tällöin pysähdyttiin syömään, mutta kyllä suurin osa bussiajasta meni nukkumiseen! ...unen laadusta ei ollut takeita, mutta koko ajan väsytti! Matkalla tapahtui paljon, mutta yksi mahtavimmista kokemuksista oli ehdottomasti Safari-ajelu ja puussa nukkuminen! ...tosin sekin menetti hohtonsa aamulla kun tajuttiin, että siellä puussa oli muitakin kuin me! ...nimittäin käärmeitä! Mutta tosiaan: Safari-ajelu! Ihan mieletöntä! Bussi jätettiin majapaikasta 13 km:n päähän, siitä Lodgelle päästiin safari-autoilla. Oli kuin suoraan Avarasta luonnosta, kun pääsimme Leijonakuningas maisemiin huristelemaan norsujen sekaan. Sitä ei kyllä koskaan uskonut kokevansa! Kun oltiin majoituttu, päästiin syömään ja sen jälkeen neljän tunnin ajelulle! Ehkä hauskinta matkassa oli lähteltäpiti-norsukolari! Vakkei siinä varmaan mitään hauskaa olisi ollut jos norsuun olisi törmätty, oli se ajatus hauska, hirvikolareita sattuu kyllä, mutta kuinka moni suomalainen voi rehellisesti sanoa ajaneensa norsukolarin? Pimeä tuli tosi nopeasti kesken ajelun, ja pojat alkoivat pelottelemaan kaikilla mahdollisilla puskista kuuluvilla äänillä! Heidän mielestään oli kauhean hauskaa peruuttaa takaisin katsomaan mikä siellä pusikossa ärjyy! ...jostain syystä meitä ei sillä hetkellä naurattanut, Suomen hurjin eläin ei kuitenkaan ole mitään verrattuna Afrikkalaiseen leijonaan!! Ehkä elämäni kovimman sprinttilähdön otin Ennin kanssa kun illalla olimme syömään menossa, ja kun pääsimme rappusten alapäähän, kuulimme hassun töräyksen ihan korvan juuresta! Tuli aika kova kiire takaisin ylös! Loppujen lopuksi selvisi, että se oli "vain" norsu, ja välimatkaakin oli kuitenkin yli 20m ja sähköaita, mutta kuitenkin! Sähkökatkot ja hyttysverkoissa kiipeilevät liskot vain lisäsivät extreme-tunnelmaa! Aamulla oli hetki aikaa rauhoittua aamupalan jälkeen ja kun lounas oli syöty, oli aika startata etiäpäin…
Nyt määränpäänä oli itse Victorian putoukset. Pari kertaa joutui hieraisemaan silmiään, kun iltapäivällä vihdoin päästiin hotellille: hotelli oli ihan uskomaton! Uima-allas varsinkin oli hauska, puolet baari-tiskistä oli altaassa. Ensimmäisenä oli hikisen bussimatkan jälkeen uimaanpääsy, ja sen jälkeen testattiin tämän ympäristön yöelämä. Aikas köyhää oli, tietysti täytynee ottaa huomioon että oli sunnuntai-ilta… Ja johan tuli kaikella tavaralle hintaa, kun päästiin turistialueelle! Sitten nähtiin muutama litra vettä. Putoukset oli mahtava näky, ja veden kohina oli ehkä vielä mahtavampi! Miss wet T-shirt-kisa oli valmis alkamaan, kun oltiin vähän aikaa kuljettu, sillä vettä oli ilmassakin todella paljon. Vaatteet kastuivat ihan totaalisesti! Taas oli uskomattomia kokemuksia edessä: apinoita juoksenteli ympäriinsä, enkä edes halua ajatella mitä kaikkea niissä puissa oli…! Anna ja Marru kasvattivat kokemusten lukumäärää hyppäämällä benji-hypyn! Itse olin tyhmä ja kysyin äidiltä, mitä hän asiasta ajattelisi, eikä se ollut kovin positiivista, joten hyppy jäi hyppäämättä! …olisi pitänyt vasta jälkeenpäin soittaa, niin kuin nämä kaksi fiksua tekivät! Toisaalta, kun Marru alkoi hotellihuoneessa roikkumaan hyttysverkkotelineessä, olin ihan huojentunut etten itse kokeillut, toisen meistä täytyi olla kuitenkin täysissä sielun ja ruumiin voimissa!
Seuraavana päivänä piti jo lähteä kotiinpäin… Bulawayoon ajettiin puolisen päivää ja illalla saatiin oikeaa roskaruokaa ja vietettiin aikaa hotellinaulassa muita asiakkaita häiriten. Koko loppumatka Afrikassa sujui jo "rutiinilla", jos asian voi näin ilmaista! Paljon kaikenlaista tietysti tapahtui, mutta uuteen kulttuuriin alkoi jo tottua niin hyvin, että kaikki ei enää sykähdyttänyt…
Yksi tapaus loppuviikosta ei kuitenkaan unohdu koskaan: "pääpoikien" striptease-show. He olivat koko viikon kulkeneet yliylpeät egot edellä ympäri koulua ja olleet ylpeitä hyvästä maineestaan ja auktoriteetistaan, joten kaikille oli aikamoinen yllätys kun tee-ilta muutti suuntaansa… Yhtäkkiä ovet meni kiinni, valot himmeni, musiikki alkoi soimaan ja neljä poikaa kävelee sisään pilke silmäkulmassa! Kun takki lähti päältä pois en vielä tajunnut mistä oli kyse (tai tajusin varmaan, mutta en uskonut silmiäni!), mutta kun kravatti lensi jonkun päälle, oli jo aika selvää, mitä oli meneillään!! No, siitäkin selvittiin, vaikka sydäri oli lähellä!
Suurin yllätys matkalla oli, miten vaikeaa lähtö on. Joku sanoi about puolessa välissä matkaan, että lentokentällä sitten itketään, ja minä olin vähän että "jooh, niin varmaan….!" ….mutta kyllähän siellä itkettiin! Siinä vaiheessa oli fiilis, että pitääkö mennä kotiin? …mutta kun itku-vaihe saatiin hoidettua, oli jo kaikki ihan iloisia kotiinpääsystä! Ennen kun lähdettiin, tuntui yö Lontoossa koko matkan kohokohdalta, mutta kun niin paljon oli nähty ja koettu, olisi vaan tehnyt mieli mennä kotiin, omaan sänkyyn nukkumaan…! Mutta ihan kiva se Lontookin oli! …sen mitä siellä nyt näki! Illalla, tarkemmin sanottuna puolen yön aikaan, käytiin taas syömässä roskaruokaa ja painuttiin pehkuihin! Mitä nyt Eeva vähän joutui huonetta remontoimaan kun ikkunasta veti niin että sukat pyöri jalassa… Aamulla saatiin taas vaihteeksi Englantilaista aamupalaa, eihän sitä oltu syötykään kun kaksi viikkoa…! Aamulla sitten shoppailtiin hullua vauhtia, ja sitten lähdettiin KOTIIN!!! jeij! Siinä se oli, matka lyhykäisyydessään! …mitä siitä nyt enää muistaa. Yksityiskohdat alkaa pikkuhiljaa hämärtyä, sillä todella paljon sen kahden viikon aikana sattui ja tapahtui! Normaalisti tuollainen määrä asioita tapahtuu ehkä vuodessa! Ajattelin vielä kaivaa Humakkien lapun esiin ja katsella kuvia, kerron siinä samalla kaikkea mitä tästä ulkomuistista raapaissusta versiosta unohtui….
Ajatuksia matkasta… Matka herätti etukäteen paljon ajatuksia. Ensimmäisen kerran kun kuulin koko mahdollisuudesta lähteä Afrikkaan koulun kanssa, ajattelin että ei voisi vähempää kiinnostaa… Kun Sisko kerran tuli kouluun, istuttiin kavereiden kanssa kielisiivessä ruotsin luokan edessä, kun hän yhtäkkiä kysyi että "ei tyttöjä kiinnostaisi lähteä mukaan projektiin?" Siitä se ajatus lähti! Huomasin pian olevani täysillä mukana, lähtisin kohta Afrikkaan!! Matkaa alettiin suunnittelemaan noin vuosi ennen lähtöä, rahaa kerättiin järjestämällä disco ja haravoimalla koulun pihaa. Välillä tuli sellainen olo, että jos en lähtisikään, mutta kun kaikki olivat sitä mieltä, että tilaisuus on mieletön, eikä koskaan toistu, ajatus sai vaan tuulta siipiensä alle. Näin jälkikäteen ajatellen olen oikein tyytyväinen, että päätin lähteä mukaan! Ennakkoluuloja oli monenlaisia. Päälimmäisenä oli kaiken maailman taudit, joita siellä kerrottiin olevan, AIDS etunenässä… Yllättävää oli, että ennakkoluulot unohtuivat oikeastaan heti, kun koneesta astui ulos. Kun huomasi jo heti alussa olleensa täysin väärässä käsitystensä kanssa, ne jotenkin automaattisesti unohtui. Uusia lähdettiin luomaan puhtaalta pöydältä. AIDSistakin puhuttiin etukäteen hirveästi, ja ajattelin etten uskalla tehdä siellä mitään, mutta huomasin ensimmäisen kerran ajattelevani koko tautia vasta puolessa välissä matkaa, slummialueella. Kertaakaan ei poikien seurassa tullut sellaista oloa, että "voi ei, tolla on varmaan AIDS!", kyllähän sitä välillä mietittiin, mutta ei sitä pelätty… Vaikka Suomen ja Zimbabwen kulttuurit eivät ihan hirveän erilaisia ollut keskenään, ei niissä kyllä oikeastaan mitään yhtäläisyyksiäkään huomannut! Sukupuolirooleissa oli ehkä näkyvin ero. Poikakoulussa kun olimme, niin kävi hyvin selväksi, että varsinkin "paremmissa piireissä" tytöt ja pojat on aina pidetty erillään. Olimme totaalinen nähtävyys kun menimme esimerkiksi ruokalaan! …no, täytyyhän se myöntää, että kyllä me ruokalasta otetussa valokuvassakin aika tehokkaasti "loistamme"… Jos kaksi kertaa minultakin matkan aikana kysyttiin, olenko lesbo, niin se kertoo aika hyvin heidän käsityksistään! Meille on aika tavallista, että tytöt halailevat toisiaan ilman sen kummempia tarkoitusperiä ja nojaavat bussissa nukkuessaan toisiinsa, mutta he eivät sitä ilmeisesti ymmärtäneet… Olin jotenkin ajatellut, että vaikka kehitysmaahan olimme menossa, oltaisiin pakkoavioliitoista päästy jo yli, mutta kyllä minulta ainakin kysyttiin, oliko isäni saanut minusta paljon rahaa! …se kysymys vähän yllätti… Mutta kyllä siellä ihan normaalisti osa ainakin seurusteli! Motoksi saimme matkan aikana aikaiseksi "ei se oo niin justiinsa!". Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että mikään ei ollut niin justiinsa! Tätä kuvaa ehkä parhaiten se, että ensimmäinen asia, minkä perillä näin, oli bussi ilman ulkokumia! Eikä Tinashella ollut edes ajokorttia, vaan 10€ taskussa! Sen kun poliisille antaa, on sama kuin ajokorttia näyttäisi… Tällaista kaikkea! Oikein positiivista oli, että vaikka meitä paljon ihmeteltiin joka paikassa minne menimme, ei kukaan heittänyt yhtään rasistista kommenttia! …ainakaan meille ei kerrottu, eihän me sitä ymmärretty mitä ne ihmiset shonaksi huuteli. Kaikki oli oikeasti kiinnostuneita, mistä olimme kotoisin, miksi tulimme niin kauas kotoa ja minkä takia liikuimme Prince Edward Schoolin poikien kanssa. Zimbabwessa, niin kuin ilmeisesti muuallakin Afrikassa, luokkaerot ovat mielettömät. Siellä ollaan joko köyhiä tai rikkaita, välissä ei ole vaihtoehtoja! Tuntui jotenkin epäreilulta, että jollain on ihan mielettömästi rahaa, varaa vaikka mihin, ja toiset sinnittelee hädintuskin hengissä. …eikä aina edes sitä! Suomessa kuitenkin on kohtuullisen hyvät sosiaaliset avustukset, ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Oli oikein hyvä mielen avartamisen kannalta, että näimme molemmat puolet. Pojille tulee olemaan suuri järkytys, kun he tulevat Suomeen ja näkevät mitä kaikki maksaa. Olivat vahvasti sitä mieltä, että siellä kaikki on kallista, mutta siellä sai auton tankin täyteen samalla rahalla, millä Suomessa saa mopon tankattua! Kauheasti olisi asiaa mielessä, kaikkea ei millään osaa laittaa paperille! …mutta eihän se välttämättä ole tarviskaan… On hyvä olla jotain, mikä on ihan omaa, jotain omassa päässä… Matkasta oli todella paljon hyötyä, näkemys kaikista asioista muuttui täysin! Lupasin itselleni, että koskaan ei omat lapseni saa kuulla, että "pakko on syödä kun Afrikan lapset kuolevat nälkään"! Me olimme siellä sen verran nirsoja, mutta minkäs sille enää mahtaa… Aina ei voi itsekään uskoa, että on oikeasti ollut niin kaukana kotoa, mutta siellähän me oltiin, mieletön kokemus!